#16: Mukavia muistoja ja tavoitteita työssäoppimisjaksolle

Lukuvuoden toinen työssäoppimisjaksomme starttasi 14.1., ja sen kesto on aikuisopistolle tyypilliseen tapaan yksi kuukausi. Itse aloitin työt torstaina läheisellä ratsastustallilla, joka on minulle tuttu jo lähes kuuden vuoden takaa aina yrityksen alkuajoilta lähtien. Kyseessä on paikka, jossa olen oppinut kaikkein eniten hevosen hoitoon ja erityisesti ratsastukseen liittyen - hyvät naiset ja herrat, hevosalan koulutus- ja konsultointipalveluita tarjoava TeRä's Hevonen.

Tältä tallilta minulla on paljon hyviä muistoja. Peruskouluaikoina olin kaksi kertaa viikon mittaisella TET-jaksolla töissä tallilla, ja lukion lopetettuani ja omaa alaa etsiessäni olin syksyllä 2014 jälleen kolmen kuukauden mittaisessa työkokeilussa hevosten parissa. Näiden "työkokemuksien" lisäksi olen saanut tutustua ja tuntea tähän mennessä kaikki Terhin tallilla asustaneet hevoset, joista yhä tärkein lienee syksyllä 2011 Lieksaan ja myöhemmin sitä kautta Nurmekseen muuttanut, suuri latvialaisruuna Dedorzs eli Dido. Nykyään poika taidetaan tuntea paremmin kutsumanimellä Dino tai Dinsku.

Ensimmäistä kertaa Didon selässä talvella 2011. Ei tainnut kumpikaan meistä vielä silloin tietää, millainen rakkaustarina tästä olisi voinut syntyä. Kuva (c) Päivi Lappalainen

Dido saapui Terhille alkuvuodesta 2011. Tuo entisen omistajansa kanssa kenttäratsastuksessakin kilpaillut suuri ruuna valloitti sydämeni heti ensimmäisellä ratsastuskerralla. Vaikka Dido ei ratsastaessa ollut suinkaan sieltä helpoimmasta päästä, nautin vastoinkäymisistä ja vaikeuksista huolimatta aivan äärettömän paljon tämän herran kanssa työskentelystä. Kesän koittaessa vuokrasin Didoa kuukauden verran ja olisin halunnut jatkaa sopimusta vielä syksyllä, mutta opetushevoseksi sopimaton ja jatkuvasti vaihtuvista ratsastajista hermostuva ruuna vaihtoi omistajaa elokuussa. Jos minulla olisi ollut mahdollisuus ostaa ruuna itselleni, olisin sen epäröimättä tehnyt.

Kankikuolaimella ratsastusta kesällä 2011. Kuva (c) Terhi Räty

Komea ja tyytyväinen ruuna hellepäivänä treenin jälkeen. Kuva (c) Mira Nuutinen

Hikien poispesun yhteydessä piti saada vähän hörpätä vettä ja kastella palvelusväki läpimäräksi. Kuva (c) Mira Nuutinen

Didon kanssa koin lukemattomia onnistumisen tunteita ja ilon hetkiä. Ruuna kuljetti minut ensimmäisten esteiden ylitse toisinaan laukaten, toisinaan laiskasti yli löntystäen. Ruunaa voisikin kuvailla osuvasti käveleväksi kuntosaliksi, niin paljon sen hyväksi ratsastaminen vaati - ja vaatinee edelleen.

Didoa ei ole tarkoitettu opetushevoseksi, vaan yhden ihmisen silmäteräksi. Kuva (c) Mira Nuutinen

Itsenäistä treeniä kesällä 2011. Kuva (c) Mira Nuutinen

Ruunan kanssa työskentely saattoi olla toisinaan todella vaativaa puuhaa. Alkutunti meni etsiessä oikeita nappuloita, ja vasta loppuraveissa Dido alkoi liikkua toivotulla tavalla.  Kuva (c) Mira Nuutinen

Tätä nykyä Dido eli Dino, asustelee Nurmeksessa Mannen ratsutilalla pääasiassa yhden ihmisen hevosena. Pari vuotta sitten kävin moikkaamassa ruunaa, ja se vaikutti kaikin puolin tyytyväiseltä ja hyvinvoivalta. Kiitokset tästä kuuluvat Mannen ratsutilan väelle ja sen toiselle omistajalle, Sannalle.

Hassu ruuna <3

Vaikka Didon lähtö olikin minulle raskas ja vaikea paikka, olen onnellinen tietäessäni sen saavan elää hyvää ja onnellista hevosen elämää. Tiedän, että meillä olisi ollut hieno tie yhdessä kuljettavaksi, mutta se ei valitettavasti päässyt koskaan kunnolla alkamaan. Kuka tietää, ehkä joku toinen hevonen on tarkoitettu kulkemaan kanssani sitä polkua - sitten joskus.

Minä ja suomenhevostamma Kirpun Lento eli Kirppu kaatosateessa syksyllä 2012. Kuva (c) Tiia Pietarinen

Kaikki Terhin tallilla asuneet hevoset ovat opettaneet minua omalla tavallaan. Toisten kanssa yhteistyötä on ehditty hioa enemmänkin, kun taas joidenkin yksilöiden kohdalla yhteistyö on jäänyt vain tutustumisasteelle. Viimevuosina ratsastusharrastus on jäänyt taka-alalle opiskeluiden ja muiden harrastusten vuoksi, mutta hinku satulaan on edelleen kova.

Toinen sisintäni sykähdyttänyt ruuna, Cygan eli Simo, asuu nykyään Pohjois-Suomessa. Simon kanssa koin parhaimmat onnistumiseni esteillä, vaikka kokemukseni niiden parissa vähäistä onkin. Kuva (c) Kati Vinni

Puolalaistamma Paria, jonka selässä olen itkenyt ja nauranut, pettynyt itseeni ja lukemattomien epäonnistumisien jälkeen nähnyt jälleen valoa tunnelin päässä. Mahtava hevonen, joka ei anna mitään ilmaiseksi, mutta palkitsee heti oikeasta toiminnasta. Kuva (c) Terhi Räty

Kaikkein eniten minua lienee opettanut Terhin ensimmäinen oma hevonen, vuonna 2012 vihreämmille niityille laukannut latvialainen puoliveritamma Gvenda, jonka selkään kipusin ensimmäisen kerran heti TeRä's Hevosen perustamisen jälkeen kesällä 2010. Kaikki Terhin tallilla pidempään ratsastaneet muistavat Gvendan kiltistä ja nöyrästä luonteestaan, sekä opetushevosen tehtäviin erinomaisesti sopineesta asenteesta ja halusta miellyttää ratsastajaa. Tämä tamma oli varsinainen opetusmestari, joka palautti minut ruotuun pitkään kestäneen ratsastustauon jälkeen muistuttamalla, kuinka siellä selässä nyt kuuluikaan istua ja vaikuttaa.

Gvendan kanssa tunnilla maaliskuussa 2011. "Olin erittäin hyvä ellen täydellinen.." Kuva (c) Veli Turunen

Tyytyväinen tamma juuri kesälaitumelle laskun jälkeen elokuussa 2011.

Niin monta hevosta olen saanut hoitaa ja oppia tuntemaan, niin monen selässä tuntea onnistumisen värisyttäviä tunteita. Vaikka viime vuosina hevosharrastus on hiipunut huomattavasti, tasaisin väliajoin ajatus omasta hevosesta hiipii mieleeni. Hevoskärpänen puraisi minua jo pienenä, ja rakkaus näitä jaloja eläimiä kohtaan on tullut jäädäkseen. Toivottavasti vielä joskus myös tuo ikiaikainen haave omasta hevosesta, ja eritoten suomenhevosesta, kävisi toteen.

Tärkein tavoite tälle kuukauden mittaiselle työssäoppimisjaksolle on saada lisää rutiinia hevosten ja tallitöiden parissa. Eläintenhoitajan ammattihan on siitä hauska ja mielenkiintoinen, että koskaan ei ole täysin valmis, vaan joka päivä voi oppia jotain uutta eläimistä, niiden hoidosta ja sielunelämästä. Jokaisella hevosharrastajalla on taskut pullollaan tietoa, taitoa ja kokemuksia, jollaiseen ei itse välttämättä ole vielä törmännyt. Erityisesti vanhan kansan hevosihmisillä on paljon jaettavaa tietoa siitä, kuinka ennen on toimittu ja millaiset ratkaisut silloin on katsottu parhaimmiksi.

Mielestäni erityisesti hevosharrastajien keskuudessa on havaittavissa huomattavan paljon kateutta, katkeruutta ja asiatonta käyttäytymistä. Aina ollaan kateellisia toisten menestykselle, haukutaan toisten tapaa toimia ja tapellaan siitä kenen toimintatapa on paras ja se ainoa oikea. Mielestäni mihinkään eläinhoidolliseen asiaan ei ole yhtä ainoaa oikeaa vastausta tai toimintatapaa, vaan tavat ja näkemykset muuttuvat yksilöiden ja niiden tarpeiden myötä. Kaikkia hevosia ei voida treenata samalla tavalla, kaikista hevosista ei ole kilparadoille, eikä ruokinnallisesti kaikki käy kaikille. Jos jonkun hevonen menestyy kisoissa tai näyttelyissä, miksi siitä täytyy olla kateellinen? Toisen menestys ei ole itseltä pois, päinvastoin - siitä voi aina oppia itsekin jotain. Tai jos ystävällä on mahdollisuus ostaa hevonen ja treenata sen kanssa tavoitteellisesti, miksi menettää hyvä ystävyyssuhde suuttumalla ja olemalla katkera siitä, että itsellä ei ole mahdollisuutta samaan?

Itse olen usein elämäni aikana miettinyt haikein mielin sitä, miksi minusta ei vielä koskaan ole tullut hevosenomistajaa. Miksi minulla ei ole ollut mahdollisuutta siihen? Katkeruudella ja kateudella ei kuitenkaan saavuta mitään, ainoastaan pahan mielen. On helpompi iloita muiden puolesta, seurata toisten harrastamista ja menestymistä, ja harrastaa itse silloin kun se on mahdollista. Jos minulla ei ole mahdollisuutta ostaa hevosta nyt, se ei tarkoita, etteikö minulla ehkä joskus tulevaisuudessa olisi mahdollisuutta siihen. Ehkä aika ei vain ole vielä kypsä. Tai ehkä elämällä on minulle muuta tarjottavaa, kuka tietää.

Olen iloinen siitä, että elämä on johdattanut minut taas enenevässä määrin hevosten pariin. Opiskelujen myötä tallilla tulee varmasti vierailtua nyt vähän useammin, ja ehkä sinne hevosen selkäänkin tulee kivuttua aina silloin tällöin. Eilen keikkuessani suomiputen kyydissä ilman satulaa -30 asteen pakkasessa putoaminen oli pariin otteeseen enemmän kuin lähellä, mutta kaikeksi onneksi kyydissä pysyttiin.

Terhin kanssa jatkamme siis jälleen maanantaina harjoituksia tallilla. Kirjoittelen teille myöhemmin kuulumisia työssäoppimisjaksolta ja yhteenvetoa sitten kuukauden kuluttua.