#11: Joulunajan tehtävä: James Herriot - Kaikenkarvaiset ystäväni

Saimme ennen joulua tehtäväksemme lukea eläinlääkäri James Herriotin ensimmäisen omaelämänkerrallisen teoksen Kaikenkarvaiset ystäväni, jossa hän kertoo ensimmäisistä vuosistaan eläinlääkärinä Pohjois-Englannin Yorkshiressä. Kirjan lukemisen jälkeen tehtävämme oli valita kirjasta kolme kohtaa, joista sitten kirjoittaisimme lyhyen kuvauksen ja hieman selvitystä sille, miksi juuri se herätti mielenkiintomme. Yhden kohtauksen tuli olla lehmäaiheinen, toisen hevosaiheinen, ja kolmannen sai valita vapaasti itse. Olen avannut tarinan tapahtumia faktojen ja omien pohdintojeni kautta. Alla oma aikaansaannokseni kyseisestä tehtävänannosta.

Olen valinnut kohdat sen mukaan, mitä olen itse eläinten parissä nähnyt ja kokenut. Valinnoillani haluan selventää myös omaa ajattelutapaani ja tapaa toimia eläinten parissa.

Hevosen suolenkiertymä

Tämän tapauksen koittaessa nuori eläinlääkärimme on ollut Darrowbyssä vasta reilun vuorokauden. Hän saa hoidettavakseen ähkystä kärsivän hevosen. Tutkimuksessa kuitenkin selviää, että kyseessä on vakava suolenkiertymä ja hevonen on päästettävä tuskistaan välittömästi. Lordi Hultonin taloudenhoitaja on loppuun asti eri mieltä diagnoosista, mutta antaa lopulta tohtori Herriotin lopettaa hevosen ampumalla.

Eläin on aina päästettävä tuskistaan silloin, kun sen aika koittaa. Ihminen ei voi siinä tilanteessa ajatella itseään tai eläimen suurta arvoa, vaan on osattava ajatella eläintä itseään – eläimen parasta. Jokaisen eläimen tulee saada elää hyvä ja onnellinen elämä, mutta mikä tärkeintä, se on osattava päästää pois oikeaan aikaan.

Tarinamme tapauksessa hevonen on kärsinyt jo jonkin aikaa. Tohtori Herriotin sanoin eläinlääkäri olisi pitänyt kutsua paikalle jo paljon aikaisemmin. Vaikka hevosta ei olisi lopetettu, se olisi kuollut itsestään muutaman tunnin sisällä. Niin hirvittävien kipujen kourissa oleva eläin on kuitenkin lopetettava välittömästi.

Kaikkein ihanteellisinta olisi, että eläimen elämä pystyttäisiin päättämään ennen kuin se ehtii tuntea suurta kipua ja kärsimystä. Tarinamme kaltaisissa tapauksissa tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä usein sairastumisia tai tapaturmia ei pysty ennakoimaan. Vanhenevan eläimen kohdalla on kuitenkin syytä muistaa seurata sen vointia, ilmeitä ja eleitä. Kun vanhus yhä on pirteä ja suhteellisen hyvinvoiva, mutta esimerkiksi kävely alkaa olla hidasta ja hyvin vaivalloista, on syytä pohtia, kuinka kauan sen elämä on yhä mielekästä ja elämisen arvoista.

Tarinamme kohtauksessa eläinlääkäri toimi oikein lopettaessaan hevosen välittömästi diagnoosin tehtyään. Näin tulisi kaikkien eläinrakkaiden, eläinten hyvinvoinnista välittävien ihmisten toimia. On meidän tehtävämme arvioida ja nähdä, milloin eläinystäviemme aika on tullut.

Lehmän poikimahalvaus

Dan Cooperin kuraiselta rantatöyräältä veteen luiskahtanut lehmä kärsii poikimahalvauksesta. Vasikka makaa emänsä vierellä rantatöyräällä. Kyljellään kuolleen eläimen lailla makaavan lehmän tilanne näyttää aluksi huonolta, mutta kalsiumliuoksen virratessa suoneen se osoittaa kuin osoittaakin elon merkkejä. Cooper ja Herriot saavat käännettyä eläimen normaaliin makuuasentoon, ja reilun puolen tunnin kuluttua lehmä pääsee lopulta jaloilleen. Navettaan pehmeille oljille päästyään emo alkaa heti hyvän lehmän tavoin hoivaamaan läpimärkää, kaatosateen kastelemaa vasikkaansa.

Tilallisen mukaan ”onnettomuudet sattuvat aina hyville lehmille”. Tämän väitteen paikkansapitävyydestä en osaa sanoa, mutta yleisimmin poikimahalvauksia esiintyy lehmillä, jotka ovat poikineet jo useamman kerran. Halvauksen syynä on kalsiumaineenvaihdunnan häiriö, ja sitä hoidetaan suonensisäisellä kalsiumruiskeella eläinlääkärin ohjeiden mukaisesti.

Poikimahalvausta pyritään ennaltaehkäisemään tehostamalla kalsiumin imeytymistä elimistössä ennen poikimista. Monet käyttävät myös ennen poikimista takajalkoihin laitettavia remmejä, jotka estävät lehmän jalkoja liukumasta eri suuntiin eläimen noustessa ylös. Oikein käytettyinä remmit eivät tiettävästi haittaa lehmän elämää, joskin takajalkojen askelten pituutta ne hieman saattavat rajoittaa. Poikimahalvaus on taloudellisestikin merkittävä ”sairaus”, sillä usein se vaikuttaa lehmän tuotokseen negatiivisesti ja altistaa eläimen myös muille sairauksille.

Itse olen navetoilla työskennellessäni törmännyt lehmään, joka oli työntänyt kohtunsa ulos ja sillä epäiltiin myös poikimahalvausta. Halvauksesta ei kuitenkaan kaikeksi onneksi ollut kysymys. Myös jalkaremmejä olen nähnyt käytettävän, joskin esimerkiksi nuoret hieholehmät eivät helposti anna laittaa niitä itselleen.

Rampa vasikka

Heston Grangen maatilalla on rampa, todennäköisesti juostessaan koloon polkaissut vasikka. Tarkemmassa tutkimuksessa selviää, että värttinäluu ja kyynärluu ovat poikki, mutta paranemisennuste on kuitenkin hyvä. Herriot kipsaa jalan kyynärpäästä sorkkaan saakka, ja vasikan liikkuminen helpottuu heti, kun kipsi pitää murtuneet osat paikoillaan.

Toisinaan vasikka voi särkeä itsensä syntyessään ahtaaseen paikkaan. Lajitovereidensa kanssa leikkiessään vasikka voi myös helposti astua koloon tai kuoppaan, kuten tarinamme tapauksessa. Pienelle elämän alulle tällainen tapaturma voi olla kohtalokas, sillä vaikeimpia tapauksia ei välttämättä eläimen arvoon nähden kannata lähteä hoitamaan ja parantamaan.

Leikkisä vasikka viihtyy hyvin ikäistensä seurassa temmeltämässä ja tutustumassa maailmaan. Vahingoittunut eläin joutuu kuitenkin olemaan eristyksissä muista, jotta jalan parantuminen voidaan taata ongelmitta. Tällainen tilanne voi olla eläimelle itselleen stressaava, ja se voi hätäillä lajitovereidensa perään. Vastasyntyneet vasikat viettävät kuitenkin suuren osan ajastaan makoillen ja nukkuen tai maitoa juoden, joten varhaisessa vaiheessa hoidettavat jalkavaivat lienevät helpoimpia, ja paraneminenkin on täten nopeampaa. Myös nuoren iän vuoksi vasikoiden luumurtumat ovat verraten huomattavasti yksinkertaisemmin hoidettavissa kuin vanhempien lehmien, sillä nuorten eläinten luut tunnetusti paranevat nopeammin ja jättävät jälkeensä vähemmän vaivoja.

Eräällä navetalla työskennellessäni näin vasikan, jonka etujalka oli kohtalokkaasti revähtänyt synnytyksen yhteydessä. En ole varma, oliko revähdys niin paha, ettei sitä olisi pystynyt ollenkaan hoitamaan, vai oliko kyse kannattavuudesta. Vasikkaa kuitenkin kasvatettiin jonkin aikaa tilallisille itselleen lihaksi, vaikka mielestäni tällainen kärsivä eläin olisi pitänyt lopettaa mitä pikimmiten. Luokan kanssa opetusnavetassa vieraillessamme näimme ternijuotossa oleella vasikalla paketoidun jalan, mutta tässä tapauksessa oli onneksi kyse lievemmästä vammasta.

#9: Maaseudun tulevaisuus: Vasikan ja emän yhteiseloa tutkitaan

"Maitotiloilla vasikka ja sen emä erotetaan yleensä pian syntymän jälkeen. Monessa maassa on kuitenkin kokeiltu myös niiden pitämistä yhdessä, koska sen katsotaan vastaavan eläimen luontaisia käyttäytymistarpeita.

Applied animal behaviour science -lehti listasi hiljattain aiheesta maatiloilta ja tutkimuksista kerättyjä kokemuksia.

Käytössä on neljänlaisia järjestelmiä. Ensimmäisessä emä ja vasikka ovat koko ajan samassa tilassa. Toisessa vasikka pääsee rajoitetuiksi ajoiksi imemään emää ja sen hoidettavaksi. Kolmannessa emä ja vasikka ovat yhdessä puoli vuorokautta, joko yöt tai päivät. Neljännessä yksi lehmä hoitaa 3-4 vasikkaa eikä sitä yleensä lypsetä lisäksi.

Koko- tai puolipäivähoidossa oleva vasikka juo paljon maitoa ja sen kasvunopeus on hyvä. Vasikka, jonka paino on korkea vieroitusvaiheessa, tuottaa yleensä ensimmäisellä lypsykaudellaan keskimääräistä enemmän maitoa, lehti toteaa.

Vieroitus saattaa johtaa kasvun hidastumiseen. Tässä suhteessa "puolipäivähoito" on lehden mukaan hyvä ratkaisu: vasikka oppii olemaan myös erillään emästään, tottuu ihmisten käsittelyyn ja oppii juomaan juottoautomaatista. 

Vasikkaa hoitava lehmä tuottaa imetysaikana vähemmän myytävää maitoa, sen maidon rasvapitoisuus on alempi ja sen maidon laskeutumisessa voi olla ongelmia konelypsyssä. Utareterveyteen imetys vaikuttaa positiivisesti. 

Perusteellisia tutkimuksia aiheesta on vähän, lehti toteaa. Esimerkiksi sitä pitäisi selvittää, miten tarttuvat taudit voidaan pitää kurissa, kun eri-ikäisiä eläinryhmiä pidetään yhdessä."

Satu Lehtonen, Maaseudun tulevaisuus

En tullut katsoneeksi, milloin ilmestyneessä numerossa tämä kyseinen artikkeli on julkaistu, mutta lähiaikoina kuitenkin. Itselleni tämän artikkelin lukeminen oli todella mieluinen yllätys, ja siksi haluaisinkin hieman avata aihetta omasta näkökulmastani.

Naudan luontaiset käyttäytymistarpeet liittyen emän ja vasikan välisiin suhteisiin

Naudat ovat tunnetusti hyviä emoja. Erityisesti tämä piirre tulee esille lihakarjapuolella, jossa vasikat saavat elää oman emonsa kanssa aina vieroitusikään saakka. Vaikka lehmät tunnetaankin rauhallisina, ystävällisinäkin eläiminä, saattavat monet emolehmät olla todella vihaisia ja suojelunhaluisia puolustaessaan omaa vasikkaansa. 

Lypsylehmäpuolella emän ja vasikan erottaminen on aina eläimille itselleen raskas tapahtuma. Itse en ole vielä koskaan "joutunut" kuuntelemaan hätääntyneenä vasikkansa perään huutelevaa lehmää, mutta tiedän, että se voi olla todella surullista kuunneltavaa. Toiset, varsinkin kokeneemmat lehmät antavat periksi nopeammin, toiset taas saattavat jatkaa huutamista useamman päivän ajan. On eläimen luonnon ja käyttäytymistarpeiden vastaista erottaa vasikka emästään lähes välittömästi syntymän jälkeen. Vieroitus on epäilemättä merkittävä stressitekijä eläimen elämässä. Stressillä on myös huomattavia negatiivisia vaikutuksia, mm. heikentynyt vastustuskyky ja sairastumisalttiuden lisääntyminen.

Kuva: Google

Vasikan riittävä maidonsaanti

Vasikan koosta ja rodusta riippuen sen on saatava tietty määrä maitoa mahdollisimman pieninä annoksina useasti päivässä. Eritoten pienemmillä tiloilla, joissa juotto tapahtuu aluksi tuttipullosta ja myöhemmin sankosta juottamalla, vasikat saatetaan juottaa vain 2-3 kertaa päivässä, useimmiten vain aamulla ja illalla lypsyn yhteydessä. Suuremmilla, automatisoiduilla tiloilla juotto on helppo järjestää useamminkin.

Liian suuri kertamaitomäärä voi saada aikaan vasikkaripulin. Emän hoidossa ollessaan vasikka saa itse valita, milloin se haluaa juoda ja kuinka paljon. Usein myös ihmisen järjestämä juottosysteemi ei imemisasennon kannalta toimi kaikille vasikoille oikein, sillä yksilöt ovat eri kokoisia.

Kuva: Google

Utareterveys

Lypsylehmillä on yhä useammin erilaisista syistä johtuvia utaretulehduksia, jotka pyritään aina hoitamaan mahdollisimman hyvin kaikkien neljännesten säilymiseksi. Koneet eivät aina lypsä lehmää tasaisesti, sillä nännikupit on suunniteltu nk. täydellisten vedinten mukaan. Joillakin lehmillä vetimet voivat olla normaalia pidemmät, lyhyemmät tai muodoltaan sellaiset, etteivät vedinkupit asetu täydellisesti oikein. Vasikan suu mukautuu vetimen mukaan, jolloin imu on tasaista, eikä täten vaurioita vedintä tai utaretta.

Tarttuvat taudit

Monien vakavien, tarttuvien eläintautien saapuminen Suomeen on pystytty estämään jo monien vuosikymmenten ajan, joten tarttuvien tautien ehkäisemiseksi tehtävä tutkimustyö on noussut arvoon arvaamattomaan. Monet eivät ymmärrä, miten isoista asioista on kyse, kun puhutaan tarttuvista eläintaudeista.

Monissa navetoissa vasikkaosastot sijaitsevat hyvinkin lähellä vanhempien nautaeläinten osastoja. Erillinen vasikkala olisi erityisesti suuremmilla tiloilla ehdoton, mutta kaikilla ei sellaista käytössään ole.

Lihakarjapuolella emä hoitaa vasikkaansa aina luovutusikään saakka, jolloin vasikka on yleensä 4-6 kuukauden ikänen. Tässä tuotantosuunnassa emolehmät vasikkoineen elävät suurissa laumoissa, joissa on eri ikäisiä ja kokoisia vasikoita. Mikäli tarttuvat taudit on mahdollista pitää kurissa tällaisessa järjestelyssä, miksi se ei olisi mahdollista myös lypsykarjapuolella?

Kaikenlainen tuotantoeläinten pito aiheuttaa mielipiteitä suuntaan jos toiseen. Myös tuotantosuuntien sisällä näkyvät käyttäytymismallit saavat ihmisissä aikaan monenlaisia tunteita. Itse olen sitä mieltä, että vaikka suomalainen ruoantuotanto on eläimiä ajatellen yksi maailman parhaita ja esimerkiksi juuri tautitorjunta ja eläinlääketieteellinen hoito on hyvin pitkälle kehittynyttä, on siinä myös todella paljon parannettavaa.

Miksi eläimiä pitää lyödä? Miksi johtajuuden pitää edelleen perustua alistamiseen? Miksi tilasonneja käytetään yhä vähemmän lehmien astumiseen, kun erityisesti kesäisin laidunaikaan se olisi erinomainen, luontainen lisääntymiskeino? Miksi eläimiä ruokitaan homeisella heinällä? Miksi kaikkiin vammoihin ei suhtauduta vakavasti, vaan kättä heilauttamalla todetaan vain, että "siitä se paranee"? Miksi emme aina halua tehdä eläinten elämästä sitä parasta mahdollista, jonka voimme niille antaa?

#1: Muutama sananen alkuun ja tervetulotoivotus

Eläimellistä elämää -blogi seuraa omaa elämääni ja arkeani kohti maatalousalan perustutkintoa ja eläintenhoitajan ammattitutkintoa. Koulutus alkaa elokuussa 2015 ja kestää kokonaiset kaksi vuotta päättyen keväällä 2017. Koulutus painottuu pitkälti hevosten ja nautaeläinten hoitoon, mutta siinä sivussa opiskellaan myös muiden tuotantoeläinten sekä pieneläinten hoitoa. Koulutus toteutetaan monimuotokoulutuksena, mikä tarkoittaa siis sitä, että noin puolet opiskelusta toteutetaan työssäoppimisen merkeissä navetoilla, talleilla, lampoloissa, sikaloissa ja pieneläinhoitoloissa, noin niinkuin esimerkiksi. Opintoihin sisältyy eläintenhoidon lisäksi myös mm. maatalouskoneiden käyttöä, nurmen viljelyä ja yrittäjyyttä.

Tässä lyhyt kuvaus eläintenhoitajan työtehtävistä, teksti on kopioitu PKKY:n koulutustarjonnan sivuilta:

Eläintenhoitaja huolehtii eläinten kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Hän hoitaa sekä tuotanto- että pieneläimiä. Hoitoon kuuluu eläinten perushoidosta huolehtiminen, päivittäiset ruokinta- ja hoitotyöt, tilojen ylläpito, varastojen täydennys ja ulkoilutus. Eläintenhoitajat työskentelevät työntekijöinä tai itsenäisinä yrittäjinä maatiloilla, kunnissa maatalouslomittajina, kotieläinpuistoissa, lemmikkihoitoloissa tai -kaupoissa.

Oma kokemukseni tuotantoeläimistä ennen nyt jo loppusuoralla olevaa työharjoittelua oli oikeastaan melko olematon. En ollut koskaan käynyt sisällä navetassa tai hoitanut tuotantoeläimiä, ainoastaan nähnyt niitä kesäisin pellolla. Työharjoittelu on avannut silmäni eläinten oloista sekä Suomessa että ulkomailla, mutta myös opettanut äärettömän paljon eläinten, erityisesti lehmien, hoidosta, tarpeista ja sielunelämästä. Sitä päivittäistä maitolitraa ostaessa ei kovinkaan usein tule mietittyä, kuinka kivinen tie sen eteen on mahdollisesti kuljettu, sekä eläimen että ihmisen näkökulmasta. Kuinka monta yötä sen vuoksi on valvottu, tai kuinka monta lantakolan iskua on lehmä persuksilleen saanut. Veikkaisin, että aika monta. 

Nyt, kun harjoittelujakso on pian ohi, on oma ajattelumaailmani muuttunut. En halua tulevaisuudessa työskennellä eläintenhoitajana vain, koska rakastan eläimiä, vaan myös siksi, että voisin omalla työpanoksellani tehdä niiden elämästä edes hetkittäin parempaa, kuin mitä se ehkä nyt on. En väitä, että kaikki tilalliset pitäisivät eläimiä huonosti välittämättä niiden tarpeista, mutta jotkut tekevät niin. Se ei missään nimessä ole oikein, muttei se myöskään lopu salakuvauksien tai sabotointien myötä. Sen lopettamiseksi tarvitaan hyväsydämisiä ihmisiä, jotka ovat valmiita tekemään kaikkensa eläinten olojen parantamiseksi. Ihmisiä, jotka ovat valmiita raatamaan niska limassa ympäripyöreitä päiviä viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Jos haluaa vaikuttaa asioihin, sen on tapahduttava oikeanlaisen työn ja välittämisen kautta. Viha tilallisia kohtaan lisää tilallisten vihaa eläinaktivisteja kohtaan. Viha synnyttää vain lisää vihaa. Siispä viha ei ole ratkaisu. Ratkaisun on löydyttävä meidän omasta halusta ja tarpeestamme auttaa ja välittää, tehdä eläinten elämästä parempaa. Nämä eläimet eivät itse voi vaikuttaa omaan elämäänsä, mutta me voimme. Meidän on vain haluttava tehdä siitä elämästä paras mahdollinen.

Tämän "lyhyen ja ytimekkään" aloituksen myötä, tervetuloa seuraamaan matkaani eläintenhoitajaksi!