#42: Tiistain tallipäivä ja pohdintaa hevosten laidunelämästä

Reilusti heinää tammuskaisille!

Menneenä tiistaina toimin siis hevosten hoitajana ja tallityöntekijänä Terhin ollessa päiväreissulla Helsingissä. Hevoset olivat päässeet ulos jo viiden aikoihin aamulla, joten saavuin tallille yhdeksältä antamaan hevosille reilun kokoiset "aamupäiväheinät". Tammojen alettua tyytyväisinä rouskuttelemaan heinää palasin talliin siivoamaan karsinat.

"Mitäs sä siinä meidän ruokailua kyttäät!?"

Paria ei jaksa välittää ympärillä häärivästä kuvaajasta..

Siivoushommiin mars!

Kun karsinat oli siivottu sekä ruokakuppien puhtaus ja juoma-automaattien toimivuus tarkastettu, laitoin hevosten yöheinät valmiiksi karsinoihin ja kippasin kunkin hevosen päivän kivennäisannoksen ruokakuppiin iltaa odottamaan. Tämän jälkeen suuntasin jälleen ulos täyttämään hevosten juoma-astiat ja puhdistamaan metsätarhan kakkakikkareista. Tässä vaiheessa hevoset jatkoivat vielä heinän syöntiä, mutta peltopläntille päästyäni ja aikani huhuiltuani tammat alkoivat marssia peltoa kohti korvat hörössä niitetyn heinän toivossa.

Mitä Kirppu edellä..

..sitä Vine perässä.

"No onko täällä sitä parempaa evästä?"

Kirpun ilme kertoo kaiken: "Kaverit, meitä on huijattu. Ei täällä mitään oo.."

"Arvasin. Ois vaan pitäny jäädä heinäkasalle.."

"Voisitko sä pliis antaa meille sitä ruokaa, kun nää mun matkaeväät alkaa olla jo aika vähissä.."

Viskoin niitettyä heinää kuomukärristä kunkin tammuskaisen eteen ihan reilulla kädellä, jottei tytöille tulisi ainakaan huonon tarjoilun takia mieleen lähteä kylille hortoilemaan. Hevosten metsätarhan pieni peltoalue on tosiaan syöty jo tältä erää nysäksi, joten tammat saavat säilöheinän ohella niitettyä heinää nautittavakseen.

"Ihanaa, ihanaa, tää niitetty heinä on tosi ihanaa!"

"Äläs nyt liikoja innostu siinä.. Meneehän tää paremman puutteessa."

Koko kolmikko sulassa sovussa vieretysten ns. samalla kasalla.

Tammat jäivät tyytyväisinä syömään vihreää, joten sain hyvillä mielin suunnata kotiin päiväksi touhuamaan muita juttuja. Päivällä noin klo 15-16 välillä tammat saivat lisää vihreää erään "sukulaismiehen" toimesta, ja itse suuntasin tallille uudelleen heti kahdeksan jälkeen illalla noukkimaan tammat sisälle yöksi. Tytöt olivatkin jo hienosti portilla odottamassa, että allekirjoittanut noutaa heidät sisään piiloon kaiken maailman ötököiltä. Kun kaikki kolme olivat onnellisesti sisällä syömässä päivän kivennäisannostaan, harjasin jokaisen läpi pölyharjalla ja puhdistin kaviot tarkistaakseni samalla, että kengät olivat napakasti kiinni. Vinen vasemman takajalan kenkä oli puolittain irronnut, mutta koska se oli vielä asiallisesti oikealla paikallaan, sille ei ennen aamua ja Terhin tallille paluuta tarvinnut tehdä mitään.

Oli mukavaa hieman irtautua normaalista loma-arjesta hevosenhoitajan rooliin, vaikkakin vain yhden päivän ajaksi. Talleiluintoa olisi toki muutenkin, mutta toivon mukaan huono heppailutilanne paranee tässä kesän kuluessa.


Sitten hieman pohdintaa eräästä hyvinkin ajankohtaisesta aiheesta..

Laitumelle vai ei?

Kesä tarkoittaa monelle hevoselle laidunlomaa tai vähintäänkin laitumella oloa lajitovereiden kanssa. Kaikille hevosille jatkuva suora auringonvalo ja vapaa syöminen eivät kuitenkaan syystä tai toisesta sovi.

Laitumella ollessaan hevoset käyttävät suurimman osan ajastaa syömiseen. Kuva kesältä 2011.

Myös Terhin hevoset ovat olleet parina aikaisempana kesänä laidunlomalla noin kuukauden verran heinä-elokuun aikana. Jotkut hevoset ovat kuitenkin toisia herkempiä lihomaan, ja tällaisten hevosten kohdalla talvi meneekin sitten kesällä laitumella kertyneitä liikakiloja karistellessa. Siksipä Terhikin on kokenut paremmaksi vaihtoehdoksi suuren metsätarhan, jonka perällä on pieni peltoalue herkuttelua varten.

Hyväkuntoinen metsätarha tarjoaa niukasti syötävää, mutta myös muunlaista ajanvietettä on tarjolla.

Metsätarha tarjoaakin monipuolisempaa ajanvietettä mm. pienten puiden ja pajujen merkeissä. Puiden lehdet ja kuori tarjoavat hieman erilaista purtavaa, kun taas vaihteleva maasto haastaa hevosen lihaksistoa ja tekee hiljalleen hevosesta myös varmajalkaisemman. 

Sateisella säällä mutaisen pohjan kuntoa on pidettävä tarkasti silmällä, jottei se mene liian liukkaaksi.

Metsätarhan puut tarjoavat runsaasti suojaa auringolta ja sateelta, ja tarvittaessa niihin voi hieman hangata kutisevaa kaulaa tai lapaa. Omien kokemuksieni mukaan hevoset viihtyvät metsätarhassa kaikin puolin hyvin, kun ainaisen syömisen ohella voi hieman leikkiä pajukoiden parissa. Isot hevoset saattavat saada jopa kaadettua pieniä puita, joiden lehtiä lauma voi sitten yhdessä syödä ja jonka runkoa nakerrella. Pienet puunrungot ovat hevosten mielestä myös mukavia leikkikaluja, niitä kun voi kantaa paikasta toiseen ja viskoa ympäri tarhaa.

Mikäli mahdollista, metsätarhoja voi olla käytössä vaikka useampiakin.

Suurelle heinälaitumelle lasku ei siis suinkaan ole ainoa mahdollisuus näin kesäaikaan. Mikäli hevosesi on herkkä lihomaan, ei vapaa syönti ehkä sille silloin sovi. Metsätarha tarjoaa jarkuvasti jotakin pientä naposteltavaa, - joskin toki niukasti - mutta mikäli heinää on mahdollista niittää varastoon, voi sitä tarjota hevoselle sopivia määriä kerrallaan perinteisen kuiva- tai säilöheinän ohella. Mikäli metsätarhoja on käytössä useampi, voi yhden antaa välillä huilata ja heinän kasvaa, jonka jälkeen hevoset voi jälleen laskea sinne syömään vaikkapa seuraavana viikonloppuna.

Kannattaa joskus pysähtyä pohtimaan, mikä kesänviettotapa on sille omalle hevoselle se kaikkein paras. Osa hevosista kaipaa syömisen ohella muutakin toimintaa ja tekemistä, osa taas viihtyy lämpimässä auringonpaisteessa vaikka vuorokauden ympäri. Toki ennestään "tylsälle" laitumellekin voi koittaa kehitellä jotain uutta ja jännittävää ajanvietettä vaikkapa vanhojen autonrenkaiden tai katkottujen havupuiden merkeissä. Tarkoitukseni ei siis todellakaan ole lytätä tai arvostella laidunelämän kannattavuutta, vaan ennemminkin herättää ajatuksia ja keskustelua aiheesta.

Kuinka sinun hevosesi viettää kesää: laitumella vai tarhassa?

#25: Miltä nyt tuntuu?

Työssäoppimisjakso on tältä erää ohi. Kuukausi meni todella nopeasti ja olisin mielelläni voinut jatkaa harjoittelua vähän pidemmällekkin. Maanantaina kuitenkin koulunpenkki ja navettaopetus kutsuvat jälleen.

Mitä tältä työssäoppimisjaksolta sitten jäi käteen?

Kuten jo aiemmassa työssäoppimisjaksoa koskevassa postauksessa mainitsinkin, pääsin opettelemaan hevosen hieromista aluksi Terhin avustuksella ja varsin pian myös itsenäisesti. Hieroin kaikki hevoset kertaalleen läpi tunnustellen ja etsien kipupisteitä, joita muutamia jokaiselta hevoselta aina löytyikin. Lapojen venyttäminen oli ehkä hieronnan raskain työvaihe, varsinkin kun yleensä toinen lapa oli toista tiukempi "aukeamaan". Kaikki hevoset reagoivat hierontaan omalla tavallaan - kipupisteen löytyessä yksi hevonen irvisteli, toinen viskoi päätään ja kolmas katsoi kummissaan, että mitäs täällä nyt tapahtuu. Hara-mummo oli arka kyljistään ja käveli karkuun kylkinahkoja venytettäessä. Paria nautti suunnattomasti hännänvedosta, vaikka ei minkäänlaista äänimerkkiä antanutkaan. Kirppu reagoi lähes kaikkeen vähän kiukkuilemalla, ja yritti parhaansa mukaan uhkailla ilmeilemällä mukamas hirveän julmasti. Oli mielenkiintoista seurata hevosten reaktioita, ilmeitä ja eleitä.

Tänään pääsin kokeilemaan myös hevosen etukenkien irroittamista. Terhi näytti ensin mallia takakenkien kanssa, jonka jälkeen pääsin itse kokeilemaan. Ensimmäisen kengän irroittamiseen meni huomattavasti pidempään, toisen kengän kohdalla aloin päästä jo paremmin jyvälle ainakin naulojen irroittamisen suhteen. Selkäänhän tuo touhu käy melko paljon, joten jouduin kummakin etujalan kohdalla suoristautumaan ja huilaamaan muutamaan otteeseen. Kaikkein vaikeinta oli kuitenkin saada jalka pysymään napakasti reisien välissä, tästä lieneekin muistona kauniit mustelmat.

Perinteisistä tallitöistä jäi parhaiten mieleen karsinoiden siivous. Voisi kuvitella, että tässä vaiheessa sitä jo osaisi siivota karsinoita "oikeaoppisesti", mutta aina voi oppia jotain uutta. Paneuduin työssäoppimisjakson alusta alkaen järjestelmälliseen karsinan siivoamiseen, juuri niin kuin eräs hevospuolen opettajamme on meille neuvonut. Huomasin heti, että tällainen järjestelmällinen eteneminen nopeuttaa työtä huomattavasti epämääräiseen poukkoiluun verrattuna. Perinteisten tallitöiden ja hevosten hoidon lisäksi tein tallissa myös perusteellisempaa siivousta pesemällä karsinoiden seinät sekä siivoamalla varustehuoneen "lattiasta kattoon". Pesulle pääsivät myös hevosten suojat ja syksyn rapakeleiltä likaiseksi jääneet hiittikärryt.

Tänään jouduimme valitettavasti viemään 20 vuoden kunnioitettavaan ikään ehtineen Hara-tamman lopetettavaksi. Lopetustilanne oli todella nopea, eikä hevonen ehtinyt tajuta asiasta mitään. Paikanpäälle päästyämme vanhus vähän katseli, että missäs sitä nyt ollaan, ja pian tilanne olikin jo ohi. Hara pääsi vihreämmille niityille ollessaan vielä hyvinvoiva, mieleltään virkeä, eikä tammalle ehtinyt tulla vielä suurempia kipuja, jotka olisivat haitanneet normaalia elämää. Vanhuus ei kuitenkaan tule yksin ja kuljetut kilometrit alkoivat jo painamaan tätä pientä, kaunista tammaa. Hyvää matkaa Hara, kiitos kaikista yhteisistä hetkistä.

Hara-tamman kuva poimittu TeRä's Hevosen nettisivuilta.

Keskustelimme tämän tapauksen myötä eläinten lopetukseen liittyvistä asioista. Vaikka olen ollut vasta kerran mukana näin suuren eläimen lopetustilanteessa, haluan sanoa, että uskon ampumisen olevan eläimen kannalta kaikkein paras ratkaisu. Lopetusruiskeella iso eläin ei kuole välittömästi, vaan ehtii pahimmassa tapauksessa kitua pitkänkin aikaa. Oikeaan kohtaan ammuttaessa eläin putoaa kerralla, eikä se ehdi tuntea kipua tai pelkoa. On eläimen kannalta oikein, että se saa lähteä sekä oikeaan aikaan, että myös oikealla tavalla - nopeasti ja kivuttomasti.

Harjoittelujakso oli tästä surullisesta päätöksestä huolimatta kaikin puolin onnistunut. Keskustelimme paljon hevosten hoitoon ja ratsastukseen sekä maatalouteen liittyvistä aiheista, joiden myötä sain paljon uutta tietoa ja näkökulmia asioihin. Pohdiskelimme muun muassa maatalouslomittajien toisinaan jopa järjettömän pitkiä työmatkoja ja vähäiseksi jäävää lepoaikaa. Missä menee inhimillisyyden raja?

Siinä missä työssäoppimisjakso antoi paljon uutta tietoa ja hienoja kokemuksia, se pisti myös miettimään omaa tulevaisuuttani. Jaksaisinko pidemmän päälle työskennellä lomittajana? Jatkaisinko opiskelua esimerkiksi agrologiksi? Olisiko yrittäjyys minua varten? Kaikenlaisia vaihtoehtoja on hyvä pohtia ja punnita jo etukäteen, vaikka meneillään onkin vasta ensimmäinen opiskeluvuosi.

Vastauksena otsikon kysymykseen: nyt tuntuu todella hyvältä. On onni saada oppia uutta taitavien eläinalan ammattilaisten ja hienojen eläinten parissa. Olen erittäin kiitollinen Terhille harjoittelumahdollisuudesta, eritoten töiden monipuolisuudesta sekä uuden oppimisen mahdollistamisesta. Tulevalta teoriajaksolta toivon lisää uusia oivalluksia ja mielenkiintoisia keskusteluja muiden opiskelijoiden sekä opettajien kanssa.

"Hevosista parhaat pääsee paikkaan salaiseen, siellä vanhat, sairaatkin kuin varsat kirmailee." Kuvassa edesmennyt tamma Gvenda laitumella kesällä 2011.

Älä anna surunkaan estää, yritä minun vuokseni kestää.
Kärsimystä et minulle halua, autathan pääsemään tuskasta.
Ymmärrän syvän surusi, tuntuu lopulliselta lähtöni.
Älä silti ole lohduton, menen sinne, missä hyvä on.
Pysythän luonani, vierelläin, loppuun asti lähelläin.
Se teko on oikea ystävän, rakastavan ja ymmärtävän.

#19: Kuulumisia työssäoppimisjaksolta ja muutama sananen koirien liikunnan määrästä

Työssäoppimisjakso on jo yli puolessa välissä. Vaikka eläintenhoitoala on tuntunut jo pidemmän aikaa minulle oikealta, on tuo tunne varmistunut viimeistään nyt meneillään olevan harjoittelun aikana. Olen työskennellyt aivan erilaisella asenteella ja tietyllä tapaa myös positiivisemmassa mielentilassa, kuin aiemmin. 

Kuvailisin itseäni suhteellisen ahkeraksi työntekijäksi, mutta aiempien työharjoittelujaksojen aikana olen huomannut, että usein minulla on kiire töistä kotiin. Syynä tähän ei ole koskaan ollut viihtymättömyys työpaikalla, vaan huoli siitä, ehdinkö huomioida tarpeeksi nelijalkaisia ystäviäni täällä kotona. Vanhempani ovatkin usein sanoneet minulle, että otan aivan liikaa stressiä koirien lenkkeilystä ja liikutuksesta.

Metsästyskoirat tunnetusti vaativat paljon liikuntaa. Vaikka Nemo täyttääkin pian kaksi vuotta, se on edelleen vielä vähän pentu ja saattaa tylsistyessään tehdä häkissä tuhojaan järsimällä hajalle kaikkea mahdollista (mm. leluja), ja sotkemalla paikkoja. Viimeaikoina tätä on tapahtunut varsin vähän, joten otaksun, että koirat ovat olleet suhteellisen tyytyväisiä elämäänsä.

Meillä koirat lenkkeilevät yleensä kolme kertaa päivässä. Lenkkien pituus vaihtelee yleensä 20 minuutista puoleentoistatuntiin riippuen vallitsevista keliolosuhteista, lämpötilasta ja siitä, millainen päiväaikataulu itselläni on. Nyt työssäoppimisjakson aikana vanhempani ovat auttaneet koirien lenkityksessä silloin, kun itse olen esimerkiksi aamutallissa klo 7 eteenpäin, ja koirien on päästävä aamulenkille tarpeilleen. Lenkkeilyn ohella ne saavat ulkoilla aidatulla takapihalla vapaasti jonkun vahtiessa niitä 2-3 kertaa päivässä. Nyt metsästysaikaan koirat pääsevät viikonloppuisin metsälle riippuen pakkasista ja susien liikkeistä. Menneellä viikolla harrastimme ensimmäistä kertaa kunnolla vetotreeniä potkurin kera, ja tarkoitus on jatkossakin käydä tekemässä kevyehköjä vetotreenilenkkejä peruskunnon ylläpitämiseksi. Koirakavereiden kanssa leikitään aina mahdollisuuksien mukaan ja pehmeän hangen aikaan umpihankikävely tuo hyvää lisähaastetta niin koirille kuin allekirjoittaneellekin.

Palloleikkejä omalla takapihalla. "Heitä nyt jo se pallo!"

Batman on siitä hassu tapaus, että kakkiminen on sille hyvin monimutkainen juttu. Se ei mielellään tee tarpeitaan häkkiin tai edes aidatulle takapihalle, ellei ole aivan pakko. Kukas sitä nyt omaan asumukseensa muka vapaaehtoisesti kakkisi.. Mikäli se ei jostain syystä pääse lenkille, se pidättää viimeiseen asti. Lenkillä kakkapaikan löytäminen on lähes loputon operaatio, sillä pylly pitäisi saada aina ylöspäin. Nyt, kun lunta on paljon, se saattaa toisinaan tampata itselleen hyvän alustan ennen tarpeidensa tekoa. Erityisesti tämä Batmanin "kakkimisongelma" aiheuttaa itselleni huolta, sillä en tietenkään halua, että se pidätellessään kipeyttää mahansa ja voi sen vuoksi huonosti. Kaikeksi onneksi poika kyllä ilmoittaa välittömästi hädästään, jolloin mahdollisesti kotona oleva palvelusväki tietää viedä sen lenkille.

Usein pohdin myös sitä, kykenenkö tarjoamaan koirilleni tarpeeksi liikuntaa, vai vaatisivatko ne vieläkin enemmän? Jos joskus olen todella väsynyt, enkä välttämättä jaksa käydä niin pitkiä lenkkejä kuin normaalisti, poen heti huonoa omatunto. Viimeaikoina olen kuitenkin osannut asennoitua tähän koirien hoitoon hieman paremmin kuin aikaisemmin. Silloin kun olen paikalla, pyrin hoitamaan ja lenkittämään poikia parhaani mukaan, mutta töissä tai koulussa ollessani yritän keskittyä siihen käsillä olevaan asiaan jatkuvan murehtimisen ja stressaamisen sijaan. Yleensä koirat ovat tänne niiden luo tullessani varsin tyytyväisiä, jolloin voin hyvillä mielin todeta, ettei niillä ole ollut mitään suurempaa hätää.

Nemo kävi eilen moikkaamassa tyttökavereita. Kuvassa uusi tuttavuus, colliemix Tyyne.

Töissä olen viihtynyt erinomaisesti. Perinteisten tallitöiden lisäksi olen päässyt myös ratsastamaan ja hieromaan hevosia. Meillä olikin jo ystäväni kanssa puhetta, että voisin jossain vaiheessa mennä hieromaan hänen hevostaan, jotta saisin lisää rutiinia ja oppisin lukemaan käsieni ja hevosen eleiden kertomaa viestiä mahdollisista jumeista ja kipupisteistä. En ole siis koskaan aikaisemmin hieronut hevosia, ja olen todella kiitollinen saadessani opetella uusia taitoja eläinten parissa.

Viime viikolla opetimme tallin vanhinta hevosta ajolle. Kyseinen hevonen on aikanaan tuotu Virosta Suomeen, joten voi hyvinkin olla, että sillä on joskus nuoruudessa ajettukin. Koska minkäänlaista tietoa tamman ajohistoriasta ei kuitenkaan ole, on hyvä opettaa kaikki alusta alkaen. Perjantaina kävimme tallin rekikonkari-Parian kanssa jäällä hölkkäilemässä, luntakin oli ihan riittämiin. Paluumatkalla katselimme tienvarresta kaatuvaa puuta, eikä puolalaistamma osoittanut juuri minkäänlaista reaktiota - toisilla ne nuo hermot on "vähän" paremmat, kuin toisilla. Rekiajelun jälkeen ratsastimme Haran ja Kirpun kentällä auringon paistaessa niin kirkkaasti, että aurinkolasit olisivat saattaneet olla enemmän kuin tarpeen.

Rekiajelulla Koukkujoen jäällä perjantaina juuri ennen auringonpaisteen alkua. Kaikki tämän postauksen kuvat otettu uudella LG G3 -älypuhelimella.

Keli on tällä hetkellä pientä viimaa lukuunottamatta mitä mainion. Meillä on tarkoitus lähteä koirien kanssa jäälle Stigan ja vetovehkeiden kera, joten saas nähdä, josko Nemon uskaltaisi laskea jäälle rallittelemaan samalla, kun Batman toimii vetojuhtana kelkanjäljellä.

#18: Kova pakkanen vaatii tarkkuutta, suunnitelmallisuutta ja kykyä asennoitua oikein

Pakkanen on ennen kaikkea asenne- ja pukeutumiskysymys. Jos aina suhtautuu negatiivisesti mihin tahansa asiaan, tässä tapauksessa pakkaseen, tottakai se ärsyttää ja kiukuttaa. Jos taas osaa asennoitua oikein heti alusta lähtien ja panostaa lämpimään pukeutumiseen, kovienkin pakkasten yli pärjää oikein mainiosti.

Eläinten hoitoa ja hyvinvointia ajatellen pakkanen vaatii kuitenkin myös tarkkuutta ja suunnitelmallisuutta. Vaikka kova, -30 asteen pakkanen tuntuukin hevoselle kohtuuttomalta ilmalta ulkoilla, se tarkenee kyllä - hevosesta riippuen loimella tai ilman. Mahdollisuus ulkoiluun on erityisesti hevosten kohdalla tärkeää, sillä ne ovat tottuneet liikkumaan. Ratsastuskouluhevoset saattavat liikkua helposti kolmekin tuntia päivässä. Jos ne pakkasten yllättäessä jätetäänkin yhtäkkiä talliin seisomaan moneksi päiväksi tai jopa viikoiksi, ei ole mikään ihme, jos ne kelien lauhtuessa hyppivät ja pomppivat joka suuntaan - ylimääräinen energia pyrkii purkautumaan huonon käyttäytymisen myötä.

Pienillä, vain muutaman hevosen talleilla kokopäivätarhaus näin kylmillä keleillä voi olla mahdotonta järjestää, sillä talli-ilma laskee nopeasti pakkasen puolelle, kun hevoset eivät ole tuomassa lämpöä. Jo muutamankin tunnin mittainen tarhaus on kuitenkin parempi, kuin koko päivä paikoillaan tallissa. Tarhauksen lisäksi hevosen olisi todella suotavaa päästä liikkumaan muutenkin ratsastuksen tai kevyen ajon merkeissä.

Edesmenneet tammat Voglia ja Gvenda ratsastuksen jälkeen tammikuussa 2011. Kuva (c) Veli Turunen

Mikäli käytössä on hyväpohjainen ratsastuskenttä tai maneesi, lyhyt ratsastustuokio vähäisine käyntipätkineen on oiva liikutusvaihtoehto. Tänään liikutimme Terhin kanssa kaikki hevoset lumisella, hyvin hoidetulla kentällä. Itse ratsastin suomenhevostamma Kirpulla, joka olikin varsin pirteällä päällä. Nopeiden alkukäyntien jälkeen ravasimme ja laukkasimme molempiin suuntiin suurilla reiteillä ilman sen kummempia tehtäviä. En vaatinut hevoselta muuta kuin hyvän eteenpäinpyrkimyksen ja kuuliaisuuden, jotta jarrutkin olisivat varmasti tallella. Ensimmäisissä laukannostoissa Kirppu heitti pari iloista mulliloikkaa, ja pärskinnästä päätellen tamma oli muutenkin varsin tyytyväinen. Ratsastus kesti kokonaisuudessaan vain noin 20 minuuttia, ja lämpimästä vaatetuksesta johtuen minulle tuli suorastaan hiki. Myös eilen liikutimme hevoset ratsain, ja vaikka molempina päivinä olen laittanut Kirpulle satulan selkään, ei edes takapuoli ole jäätynyt lyhyen jumppailun aikana. Ennen ratsastusta hevoset olivat saaneet ulkoilla tarhassa reilut kaksi tuntia heinää rouskutellen, kun taas ratsastuksen jälkeen ne jäivät talliin kohottamaan nollan paikkeille laskenutta lämpötilaa.

Mikäli tuntuu, ettei hevosen selkään kärsi kivuta jäätymättä, myös juoksutus on hyvä vaihtoehto. Jos pohjat eivät kuitenkaan salli kävelyä reippaampaa menoa, on sekin parempi kuin ei liikuntaa ollenkaan. Nappaa hevonen narun päähän ja suunnatkaa vaikka paksuun lumihankeen kävelemään. Hanki teetättää töitä myös ihmiselle itselleen, jolloin lämpö pysyy paremmin yllä kävelytyksen ajan.

Pakkanen siis epäilemättä vähentää hevosten liikunnan määrää ja rasitusta ratsastuksen tai ajon osalta, muttei ole mitään syytä jättää hevosta kokonaan seisomaan. On myös muistettava, että kun kelit sitten lopulta lauhtuvat, ei hevosen kanssa voi suorinta tietä palata takaisin rankkaan ja tavoitteelliseen treenaamiseen, vaan liikunnan määrää on nostettava pienin askelin. Jos pitkään kevyellä käytöllä ollut hevonen joutuu yhtäkkiä kovaan rääkkiin, jossa siltä vaaditaan paljon, se helposti kipeyttää lihaksensa. Maltti on siis valttia.

Liikunnan ja ulkoilun lisäksi on tärkeää huolehtia hevosen ravinnosta. Päivittäin on tarkkailtava, juohan hevonen tarpeeksi ja onhan sillä tarhassa tarpeeksi heinää, jotta se pysyy lämpimänä. Mikäli tallissa on käytössä juoma-automaatit, on niiden toimivuus syytä tarkastaa päivittäin pariinkin otteeseen. Sankkojuotossa olevien hevosten kohdalla on pidettävä silmällä kunkin hevosen juontimäärää. Mikäli pakkanen on niin kova, ettei ulos ole järkeä viedä vettä jäätymään, on tarhattavia hevosia käytävä juottamassa mielellään lämpimällä vedellä. Mitä useammin vettä tarjotaan, sen parempi.

Monilla saattaa olla ongelmana heinän jäätyminen. Nautapuolella olen nähnyt syötettävän hyvinkin jäistä, pieniin palasiin lohjennutta rehua. Naudat eivät kuitenkaan ole niin tarkkoja rehunsa suhteen, eivätkä reagoi hevosen tavoin pieniin laadullisiin muutoksiin. Pakkasella heinän pintaan kiteytyy kosteutta ilmasta, mutta ilmava, laadukas heinä harvoin jäätyy läpeensä. Pinnalta hivenen jäinen heinä on parempi vaihtoehto, kuin jättää hevonen kokonaan heinättä. Lisäksi pinnalta kevyesti jäätynyt heinä ehtii pehmetä hevosen syödessä vain pieniä tuppoja kerrallaan.

Puhuimme tänään Terhin kanssa hevosilla usein tavattavasta vatsaontelon kiputilasta, ähkystä. Näin pakkasella ähkyn vaara lisääntyy juurikin liikunnan muutoksen sekä vähäisen veden ja heinän saannin johdosta. Olkaa siis tarkkaavaisia ja huolehtikaa hevostenne hyvinvoinnista. Älkää turhaan panikoiko kylmän veden tai pinnalta jäätyneen heinän vuoksi. Täydellisyyden tavoittelu ei ole aina mahdollista, joten silloin on tyydyttävä hieman vähempään.

Batman ensimmäisenä talvenaan vuonna 2012.

Olemme nyt koirien kanssa ulkoilleet niiden oman viihtyvyyden mukaan kymmenestä minuutista puoleen tuntiin kerrallaan. Veden käyn vaihtamassa aina tarpeen mukaan, toisinaan riittää pelkkä ohuen jääkerroksen rikkominen. Koirien huoneeseen puhaltaa lämmintä ilmaa useamman kerran päivässä, ja eilen pojat pääsivät pitkästä aikaa sisälle päiväunille allekirjoittaneen kanssa.

Näin kauniilla ilmalla kelpaa ulkoilla vaikka vähän kovemmassakin pakkasessa. Kuva talvelta 2012.

Kun siis lähdet ulkoilemaan kovalla pakkasella, pukeudu lämpimästi useampaan kerrokseen ja nappaa mukaan aimoannos hyvää mieltä! Oikeanlainen asenne on kaiken perusta, eikä se pakkanen lauhdu valittamalla ja kiroamalla. Muistakaa nauttia näistä kauniista talvipäivistä rakkaiden karvakorvienne ja kauraturpienne kanssa!

#16: Mukavia muistoja ja tavoitteita työssäoppimisjaksolle

Lukuvuoden toinen työssäoppimisjaksomme starttasi 14.1., ja sen kesto on aikuisopistolle tyypilliseen tapaan yksi kuukausi. Itse aloitin työt torstaina läheisellä ratsastustallilla, joka on minulle tuttu jo lähes kuuden vuoden takaa aina yrityksen alkuajoilta lähtien. Kyseessä on paikka, jossa olen oppinut kaikkein eniten hevosen hoitoon ja erityisesti ratsastukseen liittyen - hyvät naiset ja herrat, hevosalan koulutus- ja konsultointipalveluita tarjoava TeRä's Hevonen.

Tältä tallilta minulla on paljon hyviä muistoja. Peruskouluaikoina olin kaksi kertaa viikon mittaisella TET-jaksolla töissä tallilla, ja lukion lopetettuani ja omaa alaa etsiessäni olin syksyllä 2014 jälleen kolmen kuukauden mittaisessa työkokeilussa hevosten parissa. Näiden "työkokemuksien" lisäksi olen saanut tutustua ja tuntea tähän mennessä kaikki Terhin tallilla asustaneet hevoset, joista yhä tärkein lienee syksyllä 2011 Lieksaan ja myöhemmin sitä kautta Nurmekseen muuttanut, suuri latvialaisruuna Dedorzs eli Dido. Nykyään poika taidetaan tuntea paremmin kutsumanimellä Dino tai Dinsku.

Ensimmäistä kertaa Didon selässä talvella 2011. Ei tainnut kumpikaan meistä vielä silloin tietää, millainen rakkaustarina tästä olisi voinut syntyä. Kuva (c) Päivi Lappalainen

Dido saapui Terhille alkuvuodesta 2011. Tuo entisen omistajansa kanssa kenttäratsastuksessakin kilpaillut suuri ruuna valloitti sydämeni heti ensimmäisellä ratsastuskerralla. Vaikka Dido ei ratsastaessa ollut suinkaan sieltä helpoimmasta päästä, nautin vastoinkäymisistä ja vaikeuksista huolimatta aivan äärettömän paljon tämän herran kanssa työskentelystä. Kesän koittaessa vuokrasin Didoa kuukauden verran ja olisin halunnut jatkaa sopimusta vielä syksyllä, mutta opetushevoseksi sopimaton ja jatkuvasti vaihtuvista ratsastajista hermostuva ruuna vaihtoi omistajaa elokuussa. Jos minulla olisi ollut mahdollisuus ostaa ruuna itselleni, olisin sen epäröimättä tehnyt.

Kankikuolaimella ratsastusta kesällä 2011. Kuva (c) Terhi Räty

Komea ja tyytyväinen ruuna hellepäivänä treenin jälkeen. Kuva (c) Mira Nuutinen

Hikien poispesun yhteydessä piti saada vähän hörpätä vettä ja kastella palvelusväki läpimäräksi. Kuva (c) Mira Nuutinen

Didon kanssa koin lukemattomia onnistumisen tunteita ja ilon hetkiä. Ruuna kuljetti minut ensimmäisten esteiden ylitse toisinaan laukaten, toisinaan laiskasti yli löntystäen. Ruunaa voisikin kuvailla osuvasti käveleväksi kuntosaliksi, niin paljon sen hyväksi ratsastaminen vaati - ja vaatinee edelleen.

Didoa ei ole tarkoitettu opetushevoseksi, vaan yhden ihmisen silmäteräksi. Kuva (c) Mira Nuutinen

Itsenäistä treeniä kesällä 2011. Kuva (c) Mira Nuutinen

Ruunan kanssa työskentely saattoi olla toisinaan todella vaativaa puuhaa. Alkutunti meni etsiessä oikeita nappuloita, ja vasta loppuraveissa Dido alkoi liikkua toivotulla tavalla.  Kuva (c) Mira Nuutinen

Tätä nykyä Dido eli Dino, asustelee Nurmeksessa Mannen ratsutilalla pääasiassa yhden ihmisen hevosena. Pari vuotta sitten kävin moikkaamassa ruunaa, ja se vaikutti kaikin puolin tyytyväiseltä ja hyvinvoivalta. Kiitokset tästä kuuluvat Mannen ratsutilan väelle ja sen toiselle omistajalle, Sannalle.

Hassu ruuna <3

Vaikka Didon lähtö olikin minulle raskas ja vaikea paikka, olen onnellinen tietäessäni sen saavan elää hyvää ja onnellista hevosen elämää. Tiedän, että meillä olisi ollut hieno tie yhdessä kuljettavaksi, mutta se ei valitettavasti päässyt koskaan kunnolla alkamaan. Kuka tietää, ehkä joku toinen hevonen on tarkoitettu kulkemaan kanssani sitä polkua - sitten joskus.

Minä ja suomenhevostamma Kirpun Lento eli Kirppu kaatosateessa syksyllä 2012. Kuva (c) Tiia Pietarinen

Kaikki Terhin tallilla asuneet hevoset ovat opettaneet minua omalla tavallaan. Toisten kanssa yhteistyötä on ehditty hioa enemmänkin, kun taas joidenkin yksilöiden kohdalla yhteistyö on jäänyt vain tutustumisasteelle. Viimevuosina ratsastusharrastus on jäänyt taka-alalle opiskeluiden ja muiden harrastusten vuoksi, mutta hinku satulaan on edelleen kova.

Toinen sisintäni sykähdyttänyt ruuna, Cygan eli Simo, asuu nykyään Pohjois-Suomessa. Simon kanssa koin parhaimmat onnistumiseni esteillä, vaikka kokemukseni niiden parissa vähäistä onkin. Kuva (c) Kati Vinni

Puolalaistamma Paria, jonka selässä olen itkenyt ja nauranut, pettynyt itseeni ja lukemattomien epäonnistumisien jälkeen nähnyt jälleen valoa tunnelin päässä. Mahtava hevonen, joka ei anna mitään ilmaiseksi, mutta palkitsee heti oikeasta toiminnasta. Kuva (c) Terhi Räty

Kaikkein eniten minua lienee opettanut Terhin ensimmäinen oma hevonen, vuonna 2012 vihreämmille niityille laukannut latvialainen puoliveritamma Gvenda, jonka selkään kipusin ensimmäisen kerran heti TeRä's Hevosen perustamisen jälkeen kesällä 2010. Kaikki Terhin tallilla pidempään ratsastaneet muistavat Gvendan kiltistä ja nöyrästä luonteestaan, sekä opetushevosen tehtäviin erinomaisesti sopineesta asenteesta ja halusta miellyttää ratsastajaa. Tämä tamma oli varsinainen opetusmestari, joka palautti minut ruotuun pitkään kestäneen ratsastustauon jälkeen muistuttamalla, kuinka siellä selässä nyt kuuluikaan istua ja vaikuttaa.

Gvendan kanssa tunnilla maaliskuussa 2011. "Olin erittäin hyvä ellen täydellinen.." Kuva (c) Veli Turunen

Tyytyväinen tamma juuri kesälaitumelle laskun jälkeen elokuussa 2011.

Niin monta hevosta olen saanut hoitaa ja oppia tuntemaan, niin monen selässä tuntea onnistumisen värisyttäviä tunteita. Vaikka viime vuosina hevosharrastus on hiipunut huomattavasti, tasaisin väliajoin ajatus omasta hevosesta hiipii mieleeni. Hevoskärpänen puraisi minua jo pienenä, ja rakkaus näitä jaloja eläimiä kohtaan on tullut jäädäkseen. Toivottavasti vielä joskus myös tuo ikiaikainen haave omasta hevosesta, ja eritoten suomenhevosesta, kävisi toteen.

Tärkein tavoite tälle kuukauden mittaiselle työssäoppimisjaksolle on saada lisää rutiinia hevosten ja tallitöiden parissa. Eläintenhoitajan ammattihan on siitä hauska ja mielenkiintoinen, että koskaan ei ole täysin valmis, vaan joka päivä voi oppia jotain uutta eläimistä, niiden hoidosta ja sielunelämästä. Jokaisella hevosharrastajalla on taskut pullollaan tietoa, taitoa ja kokemuksia, jollaiseen ei itse välttämättä ole vielä törmännyt. Erityisesti vanhan kansan hevosihmisillä on paljon jaettavaa tietoa siitä, kuinka ennen on toimittu ja millaiset ratkaisut silloin on katsottu parhaimmiksi.

Mielestäni erityisesti hevosharrastajien keskuudessa on havaittavissa huomattavan paljon kateutta, katkeruutta ja asiatonta käyttäytymistä. Aina ollaan kateellisia toisten menestykselle, haukutaan toisten tapaa toimia ja tapellaan siitä kenen toimintatapa on paras ja se ainoa oikea. Mielestäni mihinkään eläinhoidolliseen asiaan ei ole yhtä ainoaa oikeaa vastausta tai toimintatapaa, vaan tavat ja näkemykset muuttuvat yksilöiden ja niiden tarpeiden myötä. Kaikkia hevosia ei voida treenata samalla tavalla, kaikista hevosista ei ole kilparadoille, eikä ruokinnallisesti kaikki käy kaikille. Jos jonkun hevonen menestyy kisoissa tai näyttelyissä, miksi siitä täytyy olla kateellinen? Toisen menestys ei ole itseltä pois, päinvastoin - siitä voi aina oppia itsekin jotain. Tai jos ystävällä on mahdollisuus ostaa hevonen ja treenata sen kanssa tavoitteellisesti, miksi menettää hyvä ystävyyssuhde suuttumalla ja olemalla katkera siitä, että itsellä ei ole mahdollisuutta samaan?

Itse olen usein elämäni aikana miettinyt haikein mielin sitä, miksi minusta ei vielä koskaan ole tullut hevosenomistajaa. Miksi minulla ei ole ollut mahdollisuutta siihen? Katkeruudella ja kateudella ei kuitenkaan saavuta mitään, ainoastaan pahan mielen. On helpompi iloita muiden puolesta, seurata toisten harrastamista ja menestymistä, ja harrastaa itse silloin kun se on mahdollista. Jos minulla ei ole mahdollisuutta ostaa hevosta nyt, se ei tarkoita, etteikö minulla ehkä joskus tulevaisuudessa olisi mahdollisuutta siihen. Ehkä aika ei vain ole vielä kypsä. Tai ehkä elämällä on minulle muuta tarjottavaa, kuka tietää.

Olen iloinen siitä, että elämä on johdattanut minut taas enenevässä määrin hevosten pariin. Opiskelujen myötä tallilla tulee varmasti vierailtua nyt vähän useammin, ja ehkä sinne hevosen selkäänkin tulee kivuttua aina silloin tällöin. Eilen keikkuessani suomiputen kyydissä ilman satulaa -30 asteen pakkasessa putoaminen oli pariin otteeseen enemmän kuin lähellä, mutta kaikeksi onneksi kyydissä pysyttiin.

Terhin kanssa jatkamme siis jälleen maanantaina harjoituksia tallilla. Kirjoittelen teille myöhemmin kuulumisia työssäoppimisjaksolta ja yhteenvetoa sitten kuukauden kuluttua.

#14: Eläinaiheisia kuvia vuosilta 2013 ja 2014

Löysin erään koneen kuvatiedostoista muutamia eläinaiheisia kuvia vuosilta 2013 ja 2014. Ratsastuskuvissa esiintyvät jo edesmennyt suomenhevostamma Viki ja tuttavani ruunapoika Luigi eli Lupu. Kanikuvat olen ottanut erään tuttavamme luona hänen sen kesäisistä poikueistaan. Myös nuori villiviikari Batman vilahtaa yhdessä kuvassa.

Kuva (c) Päivi Lappalainen

Ralliponi! Kuva (c) Kati Vinni

Kuva (c) Kati Vinni