#42: Tiistain tallipäivä ja pohdintaa hevosten laidunelämästä

Reilusti heinää tammuskaisille!

Menneenä tiistaina toimin siis hevosten hoitajana ja tallityöntekijänä Terhin ollessa päiväreissulla Helsingissä. Hevoset olivat päässeet ulos jo viiden aikoihin aamulla, joten saavuin tallille yhdeksältä antamaan hevosille reilun kokoiset "aamupäiväheinät". Tammojen alettua tyytyväisinä rouskuttelemaan heinää palasin talliin siivoamaan karsinat.

"Mitäs sä siinä meidän ruokailua kyttäät!?"

Paria ei jaksa välittää ympärillä häärivästä kuvaajasta..

Siivoushommiin mars!

Kun karsinat oli siivottu sekä ruokakuppien puhtaus ja juoma-automaattien toimivuus tarkastettu, laitoin hevosten yöheinät valmiiksi karsinoihin ja kippasin kunkin hevosen päivän kivennäisannoksen ruokakuppiin iltaa odottamaan. Tämän jälkeen suuntasin jälleen ulos täyttämään hevosten juoma-astiat ja puhdistamaan metsätarhan kakkakikkareista. Tässä vaiheessa hevoset jatkoivat vielä heinän syöntiä, mutta peltopläntille päästyäni ja aikani huhuiltuani tammat alkoivat marssia peltoa kohti korvat hörössä niitetyn heinän toivossa.

Mitä Kirppu edellä..

..sitä Vine perässä.

"No onko täällä sitä parempaa evästä?"

Kirpun ilme kertoo kaiken: "Kaverit, meitä on huijattu. Ei täällä mitään oo.."

"Arvasin. Ois vaan pitäny jäädä heinäkasalle.."

"Voisitko sä pliis antaa meille sitä ruokaa, kun nää mun matkaeväät alkaa olla jo aika vähissä.."

Viskoin niitettyä heinää kuomukärristä kunkin tammuskaisen eteen ihan reilulla kädellä, jottei tytöille tulisi ainakaan huonon tarjoilun takia mieleen lähteä kylille hortoilemaan. Hevosten metsätarhan pieni peltoalue on tosiaan syöty jo tältä erää nysäksi, joten tammat saavat säilöheinän ohella niitettyä heinää nautittavakseen.

"Ihanaa, ihanaa, tää niitetty heinä on tosi ihanaa!"

"Äläs nyt liikoja innostu siinä.. Meneehän tää paremman puutteessa."

Koko kolmikko sulassa sovussa vieretysten ns. samalla kasalla.

Tammat jäivät tyytyväisinä syömään vihreää, joten sain hyvillä mielin suunnata kotiin päiväksi touhuamaan muita juttuja. Päivällä noin klo 15-16 välillä tammat saivat lisää vihreää erään "sukulaismiehen" toimesta, ja itse suuntasin tallille uudelleen heti kahdeksan jälkeen illalla noukkimaan tammat sisälle yöksi. Tytöt olivatkin jo hienosti portilla odottamassa, että allekirjoittanut noutaa heidät sisään piiloon kaiken maailman ötököiltä. Kun kaikki kolme olivat onnellisesti sisällä syömässä päivän kivennäisannostaan, harjasin jokaisen läpi pölyharjalla ja puhdistin kaviot tarkistaakseni samalla, että kengät olivat napakasti kiinni. Vinen vasemman takajalan kenkä oli puolittain irronnut, mutta koska se oli vielä asiallisesti oikealla paikallaan, sille ei ennen aamua ja Terhin tallille paluuta tarvinnut tehdä mitään.

Oli mukavaa hieman irtautua normaalista loma-arjesta hevosenhoitajan rooliin, vaikkakin vain yhden päivän ajaksi. Talleiluintoa olisi toki muutenkin, mutta toivon mukaan huono heppailutilanne paranee tässä kesän kuluessa.


Sitten hieman pohdintaa eräästä hyvinkin ajankohtaisesta aiheesta..

Laitumelle vai ei?

Kesä tarkoittaa monelle hevoselle laidunlomaa tai vähintäänkin laitumella oloa lajitovereiden kanssa. Kaikille hevosille jatkuva suora auringonvalo ja vapaa syöminen eivät kuitenkaan syystä tai toisesta sovi.

Laitumella ollessaan hevoset käyttävät suurimman osan ajastaa syömiseen. Kuva kesältä 2011.

Myös Terhin hevoset ovat olleet parina aikaisempana kesänä laidunlomalla noin kuukauden verran heinä-elokuun aikana. Jotkut hevoset ovat kuitenkin toisia herkempiä lihomaan, ja tällaisten hevosten kohdalla talvi meneekin sitten kesällä laitumella kertyneitä liikakiloja karistellessa. Siksipä Terhikin on kokenut paremmaksi vaihtoehdoksi suuren metsätarhan, jonka perällä on pieni peltoalue herkuttelua varten.

Hyväkuntoinen metsätarha tarjoaa niukasti syötävää, mutta myös muunlaista ajanvietettä on tarjolla.

Metsätarha tarjoaakin monipuolisempaa ajanvietettä mm. pienten puiden ja pajujen merkeissä. Puiden lehdet ja kuori tarjoavat hieman erilaista purtavaa, kun taas vaihteleva maasto haastaa hevosen lihaksistoa ja tekee hiljalleen hevosesta myös varmajalkaisemman. 

Sateisella säällä mutaisen pohjan kuntoa on pidettävä tarkasti silmällä, jottei se mene liian liukkaaksi.

Metsätarhan puut tarjoavat runsaasti suojaa auringolta ja sateelta, ja tarvittaessa niihin voi hieman hangata kutisevaa kaulaa tai lapaa. Omien kokemuksieni mukaan hevoset viihtyvät metsätarhassa kaikin puolin hyvin, kun ainaisen syömisen ohella voi hieman leikkiä pajukoiden parissa. Isot hevoset saattavat saada jopa kaadettua pieniä puita, joiden lehtiä lauma voi sitten yhdessä syödä ja jonka runkoa nakerrella. Pienet puunrungot ovat hevosten mielestä myös mukavia leikkikaluja, niitä kun voi kantaa paikasta toiseen ja viskoa ympäri tarhaa.

Mikäli mahdollista, metsätarhoja voi olla käytössä vaikka useampiakin.

Suurelle heinälaitumelle lasku ei siis suinkaan ole ainoa mahdollisuus näin kesäaikaan. Mikäli hevosesi on herkkä lihomaan, ei vapaa syönti ehkä sille silloin sovi. Metsätarha tarjoaa jarkuvasti jotakin pientä naposteltavaa, - joskin toki niukasti - mutta mikäli heinää on mahdollista niittää varastoon, voi sitä tarjota hevoselle sopivia määriä kerrallaan perinteisen kuiva- tai säilöheinän ohella. Mikäli metsätarhoja on käytössä useampi, voi yhden antaa välillä huilata ja heinän kasvaa, jonka jälkeen hevoset voi jälleen laskea sinne syömään vaikkapa seuraavana viikonloppuna.

Kannattaa joskus pysähtyä pohtimaan, mikä kesänviettotapa on sille omalle hevoselle se kaikkein paras. Osa hevosista kaipaa syömisen ohella muutakin toimintaa ja tekemistä, osa taas viihtyy lämpimässä auringonpaisteessa vaikka vuorokauden ympäri. Toki ennestään "tylsälle" laitumellekin voi koittaa kehitellä jotain uutta ja jännittävää ajanvietettä vaikkapa vanhojen autonrenkaiden tai katkottujen havupuiden merkeissä. Tarkoitukseni ei siis todellakaan ole lytätä tai arvostella laidunelämän kannattavuutta, vaan ennemminkin herättää ajatuksia ja keskustelua aiheesta.

Kuinka sinun hevosesi viettää kesää: laitumella vai tarhassa?

#39: Viisi tapahtumarikasta viikkoa

Työssäoppimisjakso on nyt päättynyt ja maanantaina koitti jälleen paluu koulunpenkille. Opiskelijakollegani starttasivat teoriajakson jo viime perjantaina, mutta itse olin töiden takia estynyt osallistumaan ensimmäiselle luennolle (tästä lisää alempana).

Työssäoppimisjakso oli kaikella tapaa hyvin antoisa ja - kuten otsikkokin kertoo - tapahtumarikas niin hyvässä kuin pahassa. Navetalla työskentelyni aikana sinne syntyi yhteensä viisi vasikkaa yhden hieman aikaisemmin syntyneen ayrshire-rotuisen lehmävasikan kaveriksi: holstein-rotuinen lehmävasikka, länsisuomalainen sonnipoika, lappalainen sonnipoika sekä lähes peräkkäisinä päivinä syntyneet itäsuomalainen kyyttö sekä lappalainen lehmävasikka. Erityisen läheiseksi tulin tuon ensimmäisenä syntyneen, hyvinkin eloisan ja leikkisän holstein-neidin kanssa, joka hereillä ollessaan seurasi minua katseellaan kaikkialle ja olisi varmasti osallistunut kaikkeen tekemiseen, jos sillä siihen vain suinkin olisi ollut mahdollisuus. Vasikat tuntuivatkin pitävän minua eräänlaisena keinoemonaan, sillä lomittajan ollessa pari päivää mukava kuvioissa eivät pienet sonnipojat ymmärtäneet aluksi ollenkaan, että tältä uudelta, väliaikaiselta hoitajaltakin olisi mahdollista saada maitoa juotavaksi. Koko työssäoppimisjaksoni ajan vastasin käytännössä kokonaan vasikoiden hoitamisesta ja juottamisesta silloin, kun olin mukana aamu- tai iltatöillä.

Paras vasikka-kaverini, innokas ja elämäniloinen holstein-neiti Ammi <3

Mukavien tapahtumien vastapainoksi pääsin, tai pikemminkin jouduin, todistamaan jo aikaisemmassa postauksessa käsittelemääni lehmän kohtukierrettä. Eikä siinä suinkaan vielä kaikki, sillä kohtukierteen lisäksi hyvin kiltti ja rauhallinen lapinlehmä jouduttiin lopettamaan äkillisen, vasta vajaan viikon kuluttua poikimisesta yllättäneen poikimahalvauksen vuoksi. Kaksi lehmää saivat utaretulehduksen ja yksi aikaisempi utaretulehduslehmä jouduttiin laittamaan kyseisen vaivan takia teuraaksi. Toinen utaretulehduslehmä on jo saatu hoidettua, toista ollaan parasta aikaa hoitamassa antibiooteilla ja hoito on lähtenyt tepsimään hyvin. Eräs holstein-rotuinen hieho sen sijaan onnistui telomaan sarvensa parsirakenteisiin niin, että se valui verta useamman päivän ajan - neiti kun vielä jostain innostuessaan teloi sen verta vuotavaksi uudestaan ainakin pariin otteeseen. Viimeisellä työssäoppimisviikolla erään ayrshire-rouvan oikea silmä alkoi vuotamaan, eikä se oikein tahtonut pitää sitä ollenkaan auki. Toivon kovasti, että rouvan silmä saataisiin pian kuntoon ja se saisi jälleen nauttia elämästään nyt, kun laidunkausikin on jo ihan nurkan takana.

Eräänä lomitusaamuna (noin klo 6) navettaa edeltävä suora ja pellot näyttivät tältä.

Alunperin työssäoppimisjakson oli määrä päättyä perjantaina 29.4., mutta jossain vaiheessa jaksoa meille ilmoitettiin, että kyseisenä päivänä pidettäisiin kaikille pakollinen Eläinkuljetuskoulutus -luento, joka oli aikaisemmin peruuntunut luennoitsijan sairastumisen vuoksi. Viimeisen työssäoppimisviikon keskiviikkona Jarille kuitenkin selvisi, ettei lomitustoimistolla ollut hänelle työntekijää, vaikka sijaisapu oli myönnetty jo aikaisemmin samalla viikolla. Juuri edellisenä päivänä saamani ajokortti mahdollisti kuitenkin sen, että pystyin sopimaan torstaista sunnuntaihin kestävän, neljän päivän mittaisen - ja ennen kaikkea itselleni ihka ensimmäisen palkallisen - lomituksen jo varsin tutuksi tulleeseen navettaan. Soitin samoin tein opettajalleni kertoakseni torstaina alkavasta lomituksesta ja siitä, etten pääsisi osallistumaan perjantain pakolliselle luennolle. Kaikeksi onnekseni mitään ongelmaa ei ollut, sillä muutamilla oppisopimusopiskelijoillakin oli töitä tuona samaisena perjantaina, joten vaihtoehtoinen suoritustapa oli jokatapauksessa järjestettävä. Niinpä sain hyvillä mielin paiskia töitä lehmien ja vasikoiden parissa aina vappua myöten.

Työssäoppimisjakso oli kaikista ikävistäkin sattumuksista huolimatta todella onnistunut. Jarin kanssa oli mukava tehdä töitä, siellä miehellä riittää tarinoita kerrottavaksi ja kaikenlainen jutustelu aiheesta kuin aiheesta on todella helppoa ja luonnollista. Naureskelimme monet kerrat toistemme kertomille jutuille ja pohdimme ratkaisuja erilaisiin ongelmiin. Tulin myös hyvin toimeen navetan lehmien, hiehojen ja vasikoiden kanssa yhtä ayrshire-rouvaa lukuunottamatta, jolla on mielipiteensä sanottavana kaikille tuntemattomille ihmisille - ja se kaikessa määrin hänelle sallittakoon. Toki myös oma kokemattomuuteni ja epävarmuuteni tietyissä tilanteissa vaikuttaa lehmien käyttäytymiseen minua kohtaan, mutta tämän lehmärouvan kohdalla syyt olivat selvillä jo etukäteen.

Parin päivän ikäinen sonnipoika päiväunilla maitoa odotellessaan.

Erityisen mukavaa oli päästä tutustumaan erirotuisten lehmien luonne-eroihin - muun muassa siihen, kuinka holsteinit ovat rodultaan kaikkein tasaisimpia ja ayrshiret tietyllä tapaa ailahtelevimpia. Suomenkarjan lehmien kanssa pärjää, kun osaa näyttää niille sen kuuluisan kaapin paikan. Sonnit ovatkin sitten asia erikseen, sillä ainakin Jarilla kasvamassa oleva itäsuomalainen sonni ei uskonut minua alkuunkaan - sen sijaan pelkkä isännän läsnäolo ja äänen korottaminen saivat nuoren pojanklopin rauhoittumaan kertalaakista. Eläinten käsittelyllä on mieletön merkitys niiden luonteeseen ja käyttäytymiseen, mutta kyllä osa on selvästi geenien mukana periytyvää ja täten vaikuttaa osaltaan myös siihen, kenestä kannattaa jättää jälkeläisiä omaan karjaan kasvamaan.

Kuten tarkkasilmäisimmät ehkä jo tekstiä lukiessaan tajusivatkin, sain pitkään kestäneen ajo-opetuksen päätteeksi inssin ensimmäisellä yrittämällä läpi tiistaina 26.4., joten nyt olen vihdoin vapaa kuin taivaan lintu! On ollut ihanaa päästä ajelemaan ihan yksikseen, enkä ole vielä ehtinyt edes töppäilemään tai aiheuttamaan vaaratilanteita liikenteessä (kopkop!). Vaikka ajokortti on ollut minulla vasta reilun viikon, olen jo lukemattomia kertoja napannut koirat takakonttiin ja suunnannut uusille lenkkipoluille nauttimaan kauniista kevätsäästä ja rauhallisesta ympäristöstä.

Tämän viikon tiistaina kävin vihdoin ja viimein osteopaatin luona. Aikani oli klo 14:00, mutta pääsin sisään heti paikanpäälle ehdittyäni noin klo 13:40. Osteopaatti tarkasteli alaselkääni eteenpäin ja molemmille sivuille tehtävien kurotusten avulla. Niiden avulla selvisi, että vasemman puolen SI-nivel oli eräänlaisessa toimintahäiriö-tilassa, joten se piti niksauttaa oikeaan asentoon. Minun piti asettautua ensin vasemmalle ja sitten oikealle kyljelleni, ja osteopaatti niksautti selkäni molemmilta puolilta. Tämän jälkeen tein kurotukset uudelleen, ja nyt nivelet liikkuivat samanaikaisesti, kuten niiden kuuluukin. On melko todennäköistä, että jo reilut puolitoistavuotta kestäneen vaivan vuoksi nivel palautuu vielä uudelleen häiriötilaan, mutta nyt aluksi seurailemme tilannetta viikon verran. Jos kipua edelleen esiintyy, on minun varattava uusi aika mahdollisimman pian.

PS. Olen nyt pienen tauon jälkeen palannut myös Snapchatin ihmeelliseen maailmaan, joten toilailujani pääsee nyt seuraamaan käyttäjänimellä janiwa (janinasivonen). Suosittelen seuraamaan tiliäni erityisesti, jos MyDay -tyyppiset kuvat ja videopätkät kiinnostavat, sillä pyrin päivittämään tarinaani useamman kerran päivässä.

Tällaisia kuulumisia tällä kertaa, palataan taas mahdollisimman pian toivottavasti myös parempilaatuisten kuvien merkeissä!

#30: Vähän erilainen kouluviikko

Hiihtoloman jälkeen arki alkoi ensiapukoulutuksen merkeissä. Kaksipäiväisellä kurssilla käsittelimme EA1 -kurssin asioita, sillä niiden hallitseminen kuuluu tutkinnon perusteisiin. Olen ala-asteikäisenä ollut mukana SPR:n nuorten ensiapuryhmässä ja käynyt kerran myös suomenmestaruuskisoissa, joista kotiintuomisina oli junnujen SM-pronssimitali.

Pitkästä tauosta huolimatta lähestulkoon kaikki kurssilla käsitellyt asiat olivat kohtalaisen hyvin muistissa. Ensimmäisen päivän teemana oli pääasiassa tajuttoman ihmisen kylkiasentoon laittaminen, elottoman ihmisen elvyttäminen ja hätäilmoituksen tekeminen. Kylkiasentoa kokeilimme vuorollaan toinen toisillemme, painelu-puhallus -elvytystä annoimme alaraajattomalle nukelle ja toiselle nukelle kokeilimme defibrillaattorin kiinnittämistä ja laitteen antamien ohjeiden seuraamista.

Toisena kurssipäivänä eli tiistaina käsittelimme palovammoja ja erilaisia haavatyyppejä. Myrkytystietokeskuksen nettisivuilla perehdyimme myrkyllisiin sekä kerta-annoksena vaarattomiin tuotteisiin ja kävimme läpi myrkytystilanteen ensiapuohjeet. Ainoa itselle vieraampi aihe oli tämä myrkytys ja sitä koskevat toimenpiteet. Yllä olevan linkin takaa löytyy kattavasti tietoa asiaan liittyen, mikäli aihe on jollekulle muullekin tuntematon. Kurssiohjaajamme mukaan on varsin yleistä, etteivät ihmiset edes ole tietoisia myrkytystietokeskuksen nettisivujen olemassaolosta.

Ensiapukurssilla katsoimme useita havainnollistavia videoita sekä kuvia erilaisista onnettomuustilanteista. Palovammakuvat olivat erityisen "raakoja", vaikka en periaatteessa mikään hirveän herkkä ihminen olekaan. Kuvien, videoiden ja erilaisten testien avulla asiat painuivat mieleen pelkkää luennointia paremmin. Muutamia harjoituksia löytyy myös Punaisen Ristin nettisivuilta.

Keskiviikkona ohjelmassa oli tautioppia. Pääasiassa käsittelimme tamman varsomista, lehmän poikimista ja emakon porsimista, eli eläimen synnyttämistä. Lisäksi perehdyimme hieman laajemmin sikojen maailmaan videoiden ja opettajan omien kokemusten pohjalta. Sikataloutta käsittelemme tarkemmin ensi syksynä, ja toivon mukaan pääsemme myös vierailemaan jossakin "paikallisessa" sikalassa. Täällä Itä-Suomessa sikaloita on nykyään todella vähän, joten vierailun järjestäminen voi olla jossain määrin melko hankalaa. Siat ovat kyllä äärimmäisen hellyyttävän näköisiä olentoja, ja kaiken lisäksi ne kuuluvat maailman fiksuimpien eläinten joukkoon.

Torstaina suuntasimme heti aamusta puutarha-alan opiskelijoiden työskentelytiloihin rakentamaan. Aluksi kävimme läpi yleisimpiä rakennusmateriaaleja ja työkaluja, sillä meidän on osattava tunnistaa ja nimetä niitä kesäkuun tutkintotilaisuudessa.

Työvälineet ja -tarvikkeet asetelmassa videokoostetta varten - lämpöpuhallin ja reikäporanterä puuttuvat kuvasta.

Keskustelutuokion jälkeen aloimme rakentamaan kolmen hengen pienryhmissä. Meidän ryhmämme tehtävä oli rakentaa kaksi huopakattoista linnunpönttöä kottaraisille, kun taas kaksi muuta ryhmää alkoivat tulkita sahapukin rakennusohjetta. Meidän ensimmäinen työvaiheemme oli pöntön rungon suunnittelu ja lautojen ruuvaaminen yhteen akkuporakoneella. Tätä seurasivat useat sahaustuokiot, lattiapalikoiden sommittelu hukkapaloista, kattolautojen väsääminen sekä kattohuopapalojen leikkaaminen, lämmittäminen ja kiinnittäminen paikoilleen gyproc-nauloilla. Todellisuudessahan työvaiheita oli todella paljon, kun väsäsimme kahta pönttöä vuoron perään. Ongelmiltakaan ei täysin vältytty, mutta loppujen lopuksi saimme kuin saimmekin molemmat pöntöt valmiiksi reilun kolmen tunnin työskentelyn jälkeen.

Erityisesti mittaaminen, sahaaminen, ruuvaaminen ja naulaaminen tulivat tutuiksi linnunpönttöjä rakennettaessa.

Vaikeuksista huolimatta saimme porattua reiät molempiin pönttöihin.

Valmiit huopakattoiset linnunpöntöt ja taustalla muiden ryhmien tekemät sahapukit.

Kaiken kaikkiaan linnunpönttöjen rakentaminen oli todella mukavaa ja rentouttavaa puuhaa. Oli hauskaa tehdä välillä jotain muutakin, kuin istua luennolla. Työkalujen käyttö on tullut jossain määrin tutuksi jo aiemmin, mutta pieni kertaus tuli todellakin tarpeeseen. Tutkinnon perusteiden mukaan meidän on kyettävä tekemään pienimuotoisia rakennustöitä talleilla ja navetoilla, joten siinäkin mielessä tavallisimpien työkalujen käyttö ja rakennusmateriaalien tunnistus on äärimmäisen tärkeää. Itselläni rakennusmateriaalit teettävät hieman enemmän työtä, kuin työkalujen tunnistaminen, mutta pienimuotoinen itsenäinen opiskelu auttanee asiaa. 

Rakennuspäivänä meidän tuli valokuvata ja videoida todistusaineistoa päivän kulusta ja siitä, että jokainen varmasti osasi käyttää tarvittavia työvälineitä. Päätimme kuvata koko ryhmän työskentelyn ja linnunpöntön rakennusvaiheet samalle laitteelle, tässä tapauksessa allekirjoittaneen LG G3 -älypuhelimelle, josta sitten kotona siirsin lähes 150 kuva- ja videotiedostoa koneelle videokoosteen tekemistä varten. Sain kyseisen videon valmiiksi jo eilen, ja se on tarkoitus esittää kesäkuussa pidettävässä tutkintotilaisuudessa todisteena rakennuspuolen osaamisesta.

Ensiviikolla perehdymme metsätöiden tekoon teoriassa ja opiskelemme pääaineitamme eli eläinten hoitoon ja hyvinvointiin liittyviä asioita. Pääsiäisen jälkeen tiistaina 29.3. alkaa jälleen työssäoppimisjakso. Tällä kertaa menen töihin läheiselle navetalle, jossa toivon mukaan pääsen näkemään myös lehmän poikimisen.

#25: Miltä nyt tuntuu?

Työssäoppimisjakso on tältä erää ohi. Kuukausi meni todella nopeasti ja olisin mielelläni voinut jatkaa harjoittelua vähän pidemmällekkin. Maanantaina kuitenkin koulunpenkki ja navettaopetus kutsuvat jälleen.

Mitä tältä työssäoppimisjaksolta sitten jäi käteen?

Kuten jo aiemmassa työssäoppimisjaksoa koskevassa postauksessa mainitsinkin, pääsin opettelemaan hevosen hieromista aluksi Terhin avustuksella ja varsin pian myös itsenäisesti. Hieroin kaikki hevoset kertaalleen läpi tunnustellen ja etsien kipupisteitä, joita muutamia jokaiselta hevoselta aina löytyikin. Lapojen venyttäminen oli ehkä hieronnan raskain työvaihe, varsinkin kun yleensä toinen lapa oli toista tiukempi "aukeamaan". Kaikki hevoset reagoivat hierontaan omalla tavallaan - kipupisteen löytyessä yksi hevonen irvisteli, toinen viskoi päätään ja kolmas katsoi kummissaan, että mitäs täällä nyt tapahtuu. Hara-mummo oli arka kyljistään ja käveli karkuun kylkinahkoja venytettäessä. Paria nautti suunnattomasti hännänvedosta, vaikka ei minkäänlaista äänimerkkiä antanutkaan. Kirppu reagoi lähes kaikkeen vähän kiukkuilemalla, ja yritti parhaansa mukaan uhkailla ilmeilemällä mukamas hirveän julmasti. Oli mielenkiintoista seurata hevosten reaktioita, ilmeitä ja eleitä.

Tänään pääsin kokeilemaan myös hevosen etukenkien irroittamista. Terhi näytti ensin mallia takakenkien kanssa, jonka jälkeen pääsin itse kokeilemaan. Ensimmäisen kengän irroittamiseen meni huomattavasti pidempään, toisen kengän kohdalla aloin päästä jo paremmin jyvälle ainakin naulojen irroittamisen suhteen. Selkäänhän tuo touhu käy melko paljon, joten jouduin kummakin etujalan kohdalla suoristautumaan ja huilaamaan muutamaan otteeseen. Kaikkein vaikeinta oli kuitenkin saada jalka pysymään napakasti reisien välissä, tästä lieneekin muistona kauniit mustelmat.

Perinteisistä tallitöistä jäi parhaiten mieleen karsinoiden siivous. Voisi kuvitella, että tässä vaiheessa sitä jo osaisi siivota karsinoita "oikeaoppisesti", mutta aina voi oppia jotain uutta. Paneuduin työssäoppimisjakson alusta alkaen järjestelmälliseen karsinan siivoamiseen, juuri niin kuin eräs hevospuolen opettajamme on meille neuvonut. Huomasin heti, että tällainen järjestelmällinen eteneminen nopeuttaa työtä huomattavasti epämääräiseen poukkoiluun verrattuna. Perinteisten tallitöiden ja hevosten hoidon lisäksi tein tallissa myös perusteellisempaa siivousta pesemällä karsinoiden seinät sekä siivoamalla varustehuoneen "lattiasta kattoon". Pesulle pääsivät myös hevosten suojat ja syksyn rapakeleiltä likaiseksi jääneet hiittikärryt.

Tänään jouduimme valitettavasti viemään 20 vuoden kunnioitettavaan ikään ehtineen Hara-tamman lopetettavaksi. Lopetustilanne oli todella nopea, eikä hevonen ehtinyt tajuta asiasta mitään. Paikanpäälle päästyämme vanhus vähän katseli, että missäs sitä nyt ollaan, ja pian tilanne olikin jo ohi. Hara pääsi vihreämmille niityille ollessaan vielä hyvinvoiva, mieleltään virkeä, eikä tammalle ehtinyt tulla vielä suurempia kipuja, jotka olisivat haitanneet normaalia elämää. Vanhuus ei kuitenkaan tule yksin ja kuljetut kilometrit alkoivat jo painamaan tätä pientä, kaunista tammaa. Hyvää matkaa Hara, kiitos kaikista yhteisistä hetkistä.

Hara-tamman kuva poimittu TeRä's Hevosen nettisivuilta.

Keskustelimme tämän tapauksen myötä eläinten lopetukseen liittyvistä asioista. Vaikka olen ollut vasta kerran mukana näin suuren eläimen lopetustilanteessa, haluan sanoa, että uskon ampumisen olevan eläimen kannalta kaikkein paras ratkaisu. Lopetusruiskeella iso eläin ei kuole välittömästi, vaan ehtii pahimmassa tapauksessa kitua pitkänkin aikaa. Oikeaan kohtaan ammuttaessa eläin putoaa kerralla, eikä se ehdi tuntea kipua tai pelkoa. On eläimen kannalta oikein, että se saa lähteä sekä oikeaan aikaan, että myös oikealla tavalla - nopeasti ja kivuttomasti.

Harjoittelujakso oli tästä surullisesta päätöksestä huolimatta kaikin puolin onnistunut. Keskustelimme paljon hevosten hoitoon ja ratsastukseen sekä maatalouteen liittyvistä aiheista, joiden myötä sain paljon uutta tietoa ja näkökulmia asioihin. Pohdiskelimme muun muassa maatalouslomittajien toisinaan jopa järjettömän pitkiä työmatkoja ja vähäiseksi jäävää lepoaikaa. Missä menee inhimillisyyden raja?

Siinä missä työssäoppimisjakso antoi paljon uutta tietoa ja hienoja kokemuksia, se pisti myös miettimään omaa tulevaisuuttani. Jaksaisinko pidemmän päälle työskennellä lomittajana? Jatkaisinko opiskelua esimerkiksi agrologiksi? Olisiko yrittäjyys minua varten? Kaikenlaisia vaihtoehtoja on hyvä pohtia ja punnita jo etukäteen, vaikka meneillään onkin vasta ensimmäinen opiskeluvuosi.

Vastauksena otsikon kysymykseen: nyt tuntuu todella hyvältä. On onni saada oppia uutta taitavien eläinalan ammattilaisten ja hienojen eläinten parissa. Olen erittäin kiitollinen Terhille harjoittelumahdollisuudesta, eritoten töiden monipuolisuudesta sekä uuden oppimisen mahdollistamisesta. Tulevalta teoriajaksolta toivon lisää uusia oivalluksia ja mielenkiintoisia keskusteluja muiden opiskelijoiden sekä opettajien kanssa.

"Hevosista parhaat pääsee paikkaan salaiseen, siellä vanhat, sairaatkin kuin varsat kirmailee." Kuvassa edesmennyt tamma Gvenda laitumella kesällä 2011.

Älä anna surunkaan estää, yritä minun vuokseni kestää.
Kärsimystä et minulle halua, autathan pääsemään tuskasta.
Ymmärrän syvän surusi, tuntuu lopulliselta lähtöni.
Älä silti ole lohduton, menen sinne, missä hyvä on.
Pysythän luonani, vierelläin, loppuun asti lähelläin.
Se teko on oikea ystävän, rakastavan ja ymmärtävän.

#19: Kuulumisia työssäoppimisjaksolta ja muutama sananen koirien liikunnan määrästä

Työssäoppimisjakso on jo yli puolessa välissä. Vaikka eläintenhoitoala on tuntunut jo pidemmän aikaa minulle oikealta, on tuo tunne varmistunut viimeistään nyt meneillään olevan harjoittelun aikana. Olen työskennellyt aivan erilaisella asenteella ja tietyllä tapaa myös positiivisemmassa mielentilassa, kuin aiemmin. 

Kuvailisin itseäni suhteellisen ahkeraksi työntekijäksi, mutta aiempien työharjoittelujaksojen aikana olen huomannut, että usein minulla on kiire töistä kotiin. Syynä tähän ei ole koskaan ollut viihtymättömyys työpaikalla, vaan huoli siitä, ehdinkö huomioida tarpeeksi nelijalkaisia ystäviäni täällä kotona. Vanhempani ovatkin usein sanoneet minulle, että otan aivan liikaa stressiä koirien lenkkeilystä ja liikutuksesta.

Metsästyskoirat tunnetusti vaativat paljon liikuntaa. Vaikka Nemo täyttääkin pian kaksi vuotta, se on edelleen vielä vähän pentu ja saattaa tylsistyessään tehdä häkissä tuhojaan järsimällä hajalle kaikkea mahdollista (mm. leluja), ja sotkemalla paikkoja. Viimeaikoina tätä on tapahtunut varsin vähän, joten otaksun, että koirat ovat olleet suhteellisen tyytyväisiä elämäänsä.

Meillä koirat lenkkeilevät yleensä kolme kertaa päivässä. Lenkkien pituus vaihtelee yleensä 20 minuutista puoleentoistatuntiin riippuen vallitsevista keliolosuhteista, lämpötilasta ja siitä, millainen päiväaikataulu itselläni on. Nyt työssäoppimisjakson aikana vanhempani ovat auttaneet koirien lenkityksessä silloin, kun itse olen esimerkiksi aamutallissa klo 7 eteenpäin, ja koirien on päästävä aamulenkille tarpeilleen. Lenkkeilyn ohella ne saavat ulkoilla aidatulla takapihalla vapaasti jonkun vahtiessa niitä 2-3 kertaa päivässä. Nyt metsästysaikaan koirat pääsevät viikonloppuisin metsälle riippuen pakkasista ja susien liikkeistä. Menneellä viikolla harrastimme ensimmäistä kertaa kunnolla vetotreeniä potkurin kera, ja tarkoitus on jatkossakin käydä tekemässä kevyehköjä vetotreenilenkkejä peruskunnon ylläpitämiseksi. Koirakavereiden kanssa leikitään aina mahdollisuuksien mukaan ja pehmeän hangen aikaan umpihankikävely tuo hyvää lisähaastetta niin koirille kuin allekirjoittaneellekin.

Palloleikkejä omalla takapihalla. "Heitä nyt jo se pallo!"

Batman on siitä hassu tapaus, että kakkiminen on sille hyvin monimutkainen juttu. Se ei mielellään tee tarpeitaan häkkiin tai edes aidatulle takapihalle, ellei ole aivan pakko. Kukas sitä nyt omaan asumukseensa muka vapaaehtoisesti kakkisi.. Mikäli se ei jostain syystä pääse lenkille, se pidättää viimeiseen asti. Lenkillä kakkapaikan löytäminen on lähes loputon operaatio, sillä pylly pitäisi saada aina ylöspäin. Nyt, kun lunta on paljon, se saattaa toisinaan tampata itselleen hyvän alustan ennen tarpeidensa tekoa. Erityisesti tämä Batmanin "kakkimisongelma" aiheuttaa itselleni huolta, sillä en tietenkään halua, että se pidätellessään kipeyttää mahansa ja voi sen vuoksi huonosti. Kaikeksi onneksi poika kyllä ilmoittaa välittömästi hädästään, jolloin mahdollisesti kotona oleva palvelusväki tietää viedä sen lenkille.

Usein pohdin myös sitä, kykenenkö tarjoamaan koirilleni tarpeeksi liikuntaa, vai vaatisivatko ne vieläkin enemmän? Jos joskus olen todella väsynyt, enkä välttämättä jaksa käydä niin pitkiä lenkkejä kuin normaalisti, poen heti huonoa omatunto. Viimeaikoina olen kuitenkin osannut asennoitua tähän koirien hoitoon hieman paremmin kuin aikaisemmin. Silloin kun olen paikalla, pyrin hoitamaan ja lenkittämään poikia parhaani mukaan, mutta töissä tai koulussa ollessani yritän keskittyä siihen käsillä olevaan asiaan jatkuvan murehtimisen ja stressaamisen sijaan. Yleensä koirat ovat tänne niiden luo tullessani varsin tyytyväisiä, jolloin voin hyvillä mielin todeta, ettei niillä ole ollut mitään suurempaa hätää.

Nemo kävi eilen moikkaamassa tyttökavereita. Kuvassa uusi tuttavuus, colliemix Tyyne.

Töissä olen viihtynyt erinomaisesti. Perinteisten tallitöiden lisäksi olen päässyt myös ratsastamaan ja hieromaan hevosia. Meillä olikin jo ystäväni kanssa puhetta, että voisin jossain vaiheessa mennä hieromaan hänen hevostaan, jotta saisin lisää rutiinia ja oppisin lukemaan käsieni ja hevosen eleiden kertomaa viestiä mahdollisista jumeista ja kipupisteistä. En ole siis koskaan aikaisemmin hieronut hevosia, ja olen todella kiitollinen saadessani opetella uusia taitoja eläinten parissa.

Viime viikolla opetimme tallin vanhinta hevosta ajolle. Kyseinen hevonen on aikanaan tuotu Virosta Suomeen, joten voi hyvinkin olla, että sillä on joskus nuoruudessa ajettukin. Koska minkäänlaista tietoa tamman ajohistoriasta ei kuitenkaan ole, on hyvä opettaa kaikki alusta alkaen. Perjantaina kävimme tallin rekikonkari-Parian kanssa jäällä hölkkäilemässä, luntakin oli ihan riittämiin. Paluumatkalla katselimme tienvarresta kaatuvaa puuta, eikä puolalaistamma osoittanut juuri minkäänlaista reaktiota - toisilla ne nuo hermot on "vähän" paremmat, kuin toisilla. Rekiajelun jälkeen ratsastimme Haran ja Kirpun kentällä auringon paistaessa niin kirkkaasti, että aurinkolasit olisivat saattaneet olla enemmän kuin tarpeen.

Rekiajelulla Koukkujoen jäällä perjantaina juuri ennen auringonpaisteen alkua. Kaikki tämän postauksen kuvat otettu uudella LG G3 -älypuhelimella.

Keli on tällä hetkellä pientä viimaa lukuunottamatta mitä mainion. Meillä on tarkoitus lähteä koirien kanssa jäälle Stigan ja vetovehkeiden kera, joten saas nähdä, josko Nemon uskaltaisi laskea jäälle rallittelemaan samalla, kun Batman toimii vetojuhtana kelkanjäljellä.

#16: Mukavia muistoja ja tavoitteita työssäoppimisjaksolle

Lukuvuoden toinen työssäoppimisjaksomme starttasi 14.1., ja sen kesto on aikuisopistolle tyypilliseen tapaan yksi kuukausi. Itse aloitin työt torstaina läheisellä ratsastustallilla, joka on minulle tuttu jo lähes kuuden vuoden takaa aina yrityksen alkuajoilta lähtien. Kyseessä on paikka, jossa olen oppinut kaikkein eniten hevosen hoitoon ja erityisesti ratsastukseen liittyen - hyvät naiset ja herrat, hevosalan koulutus- ja konsultointipalveluita tarjoava TeRä's Hevonen.

Tältä tallilta minulla on paljon hyviä muistoja. Peruskouluaikoina olin kaksi kertaa viikon mittaisella TET-jaksolla töissä tallilla, ja lukion lopetettuani ja omaa alaa etsiessäni olin syksyllä 2014 jälleen kolmen kuukauden mittaisessa työkokeilussa hevosten parissa. Näiden "työkokemuksien" lisäksi olen saanut tutustua ja tuntea tähän mennessä kaikki Terhin tallilla asustaneet hevoset, joista yhä tärkein lienee syksyllä 2011 Lieksaan ja myöhemmin sitä kautta Nurmekseen muuttanut, suuri latvialaisruuna Dedorzs eli Dido. Nykyään poika taidetaan tuntea paremmin kutsumanimellä Dino tai Dinsku.

Ensimmäistä kertaa Didon selässä talvella 2011. Ei tainnut kumpikaan meistä vielä silloin tietää, millainen rakkaustarina tästä olisi voinut syntyä. Kuva (c) Päivi Lappalainen

Dido saapui Terhille alkuvuodesta 2011. Tuo entisen omistajansa kanssa kenttäratsastuksessakin kilpaillut suuri ruuna valloitti sydämeni heti ensimmäisellä ratsastuskerralla. Vaikka Dido ei ratsastaessa ollut suinkaan sieltä helpoimmasta päästä, nautin vastoinkäymisistä ja vaikeuksista huolimatta aivan äärettömän paljon tämän herran kanssa työskentelystä. Kesän koittaessa vuokrasin Didoa kuukauden verran ja olisin halunnut jatkaa sopimusta vielä syksyllä, mutta opetushevoseksi sopimaton ja jatkuvasti vaihtuvista ratsastajista hermostuva ruuna vaihtoi omistajaa elokuussa. Jos minulla olisi ollut mahdollisuus ostaa ruuna itselleni, olisin sen epäröimättä tehnyt.

Kankikuolaimella ratsastusta kesällä 2011. Kuva (c) Terhi Räty

Komea ja tyytyväinen ruuna hellepäivänä treenin jälkeen. Kuva (c) Mira Nuutinen

Hikien poispesun yhteydessä piti saada vähän hörpätä vettä ja kastella palvelusväki läpimäräksi. Kuva (c) Mira Nuutinen

Didon kanssa koin lukemattomia onnistumisen tunteita ja ilon hetkiä. Ruuna kuljetti minut ensimmäisten esteiden ylitse toisinaan laukaten, toisinaan laiskasti yli löntystäen. Ruunaa voisikin kuvailla osuvasti käveleväksi kuntosaliksi, niin paljon sen hyväksi ratsastaminen vaati - ja vaatinee edelleen.

Didoa ei ole tarkoitettu opetushevoseksi, vaan yhden ihmisen silmäteräksi. Kuva (c) Mira Nuutinen

Itsenäistä treeniä kesällä 2011. Kuva (c) Mira Nuutinen

Ruunan kanssa työskentely saattoi olla toisinaan todella vaativaa puuhaa. Alkutunti meni etsiessä oikeita nappuloita, ja vasta loppuraveissa Dido alkoi liikkua toivotulla tavalla.  Kuva (c) Mira Nuutinen

Tätä nykyä Dido eli Dino, asustelee Nurmeksessa Mannen ratsutilalla pääasiassa yhden ihmisen hevosena. Pari vuotta sitten kävin moikkaamassa ruunaa, ja se vaikutti kaikin puolin tyytyväiseltä ja hyvinvoivalta. Kiitokset tästä kuuluvat Mannen ratsutilan väelle ja sen toiselle omistajalle, Sannalle.

Hassu ruuna <3

Vaikka Didon lähtö olikin minulle raskas ja vaikea paikka, olen onnellinen tietäessäni sen saavan elää hyvää ja onnellista hevosen elämää. Tiedän, että meillä olisi ollut hieno tie yhdessä kuljettavaksi, mutta se ei valitettavasti päässyt koskaan kunnolla alkamaan. Kuka tietää, ehkä joku toinen hevonen on tarkoitettu kulkemaan kanssani sitä polkua - sitten joskus.

Minä ja suomenhevostamma Kirpun Lento eli Kirppu kaatosateessa syksyllä 2012. Kuva (c) Tiia Pietarinen

Kaikki Terhin tallilla asuneet hevoset ovat opettaneet minua omalla tavallaan. Toisten kanssa yhteistyötä on ehditty hioa enemmänkin, kun taas joidenkin yksilöiden kohdalla yhteistyö on jäänyt vain tutustumisasteelle. Viimevuosina ratsastusharrastus on jäänyt taka-alalle opiskeluiden ja muiden harrastusten vuoksi, mutta hinku satulaan on edelleen kova.

Toinen sisintäni sykähdyttänyt ruuna, Cygan eli Simo, asuu nykyään Pohjois-Suomessa. Simon kanssa koin parhaimmat onnistumiseni esteillä, vaikka kokemukseni niiden parissa vähäistä onkin. Kuva (c) Kati Vinni

Puolalaistamma Paria, jonka selässä olen itkenyt ja nauranut, pettynyt itseeni ja lukemattomien epäonnistumisien jälkeen nähnyt jälleen valoa tunnelin päässä. Mahtava hevonen, joka ei anna mitään ilmaiseksi, mutta palkitsee heti oikeasta toiminnasta. Kuva (c) Terhi Räty

Kaikkein eniten minua lienee opettanut Terhin ensimmäinen oma hevonen, vuonna 2012 vihreämmille niityille laukannut latvialainen puoliveritamma Gvenda, jonka selkään kipusin ensimmäisen kerran heti TeRä's Hevosen perustamisen jälkeen kesällä 2010. Kaikki Terhin tallilla pidempään ratsastaneet muistavat Gvendan kiltistä ja nöyrästä luonteestaan, sekä opetushevosen tehtäviin erinomaisesti sopineesta asenteesta ja halusta miellyttää ratsastajaa. Tämä tamma oli varsinainen opetusmestari, joka palautti minut ruotuun pitkään kestäneen ratsastustauon jälkeen muistuttamalla, kuinka siellä selässä nyt kuuluikaan istua ja vaikuttaa.

Gvendan kanssa tunnilla maaliskuussa 2011. "Olin erittäin hyvä ellen täydellinen.." Kuva (c) Veli Turunen

Tyytyväinen tamma juuri kesälaitumelle laskun jälkeen elokuussa 2011.

Niin monta hevosta olen saanut hoitaa ja oppia tuntemaan, niin monen selässä tuntea onnistumisen värisyttäviä tunteita. Vaikka viime vuosina hevosharrastus on hiipunut huomattavasti, tasaisin väliajoin ajatus omasta hevosesta hiipii mieleeni. Hevoskärpänen puraisi minua jo pienenä, ja rakkaus näitä jaloja eläimiä kohtaan on tullut jäädäkseen. Toivottavasti vielä joskus myös tuo ikiaikainen haave omasta hevosesta, ja eritoten suomenhevosesta, kävisi toteen.

Tärkein tavoite tälle kuukauden mittaiselle työssäoppimisjaksolle on saada lisää rutiinia hevosten ja tallitöiden parissa. Eläintenhoitajan ammattihan on siitä hauska ja mielenkiintoinen, että koskaan ei ole täysin valmis, vaan joka päivä voi oppia jotain uutta eläimistä, niiden hoidosta ja sielunelämästä. Jokaisella hevosharrastajalla on taskut pullollaan tietoa, taitoa ja kokemuksia, jollaiseen ei itse välttämättä ole vielä törmännyt. Erityisesti vanhan kansan hevosihmisillä on paljon jaettavaa tietoa siitä, kuinka ennen on toimittu ja millaiset ratkaisut silloin on katsottu parhaimmiksi.

Mielestäni erityisesti hevosharrastajien keskuudessa on havaittavissa huomattavan paljon kateutta, katkeruutta ja asiatonta käyttäytymistä. Aina ollaan kateellisia toisten menestykselle, haukutaan toisten tapaa toimia ja tapellaan siitä kenen toimintatapa on paras ja se ainoa oikea. Mielestäni mihinkään eläinhoidolliseen asiaan ei ole yhtä ainoaa oikeaa vastausta tai toimintatapaa, vaan tavat ja näkemykset muuttuvat yksilöiden ja niiden tarpeiden myötä. Kaikkia hevosia ei voida treenata samalla tavalla, kaikista hevosista ei ole kilparadoille, eikä ruokinnallisesti kaikki käy kaikille. Jos jonkun hevonen menestyy kisoissa tai näyttelyissä, miksi siitä täytyy olla kateellinen? Toisen menestys ei ole itseltä pois, päinvastoin - siitä voi aina oppia itsekin jotain. Tai jos ystävällä on mahdollisuus ostaa hevonen ja treenata sen kanssa tavoitteellisesti, miksi menettää hyvä ystävyyssuhde suuttumalla ja olemalla katkera siitä, että itsellä ei ole mahdollisuutta samaan?

Itse olen usein elämäni aikana miettinyt haikein mielin sitä, miksi minusta ei vielä koskaan ole tullut hevosenomistajaa. Miksi minulla ei ole ollut mahdollisuutta siihen? Katkeruudella ja kateudella ei kuitenkaan saavuta mitään, ainoastaan pahan mielen. On helpompi iloita muiden puolesta, seurata toisten harrastamista ja menestymistä, ja harrastaa itse silloin kun se on mahdollista. Jos minulla ei ole mahdollisuutta ostaa hevosta nyt, se ei tarkoita, etteikö minulla ehkä joskus tulevaisuudessa olisi mahdollisuutta siihen. Ehkä aika ei vain ole vielä kypsä. Tai ehkä elämällä on minulle muuta tarjottavaa, kuka tietää.

Olen iloinen siitä, että elämä on johdattanut minut taas enenevässä määrin hevosten pariin. Opiskelujen myötä tallilla tulee varmasti vierailtua nyt vähän useammin, ja ehkä sinne hevosen selkäänkin tulee kivuttua aina silloin tällöin. Eilen keikkuessani suomiputen kyydissä ilman satulaa -30 asteen pakkasessa putoaminen oli pariin otteeseen enemmän kuin lähellä, mutta kaikeksi onneksi kyydissä pysyttiin.

Terhin kanssa jatkamme siis jälleen maanantaina harjoituksia tallilla. Kirjoittelen teille myöhemmin kuulumisia työssäoppimisjaksolta ja yhteenvetoa sitten kuukauden kuluttua.

#4: Paluu koulunpenkille

En vielä eilisessä postauksessa maininnutkaan, mutta perjantaina varmistui pääsyni elokuussa alkavaan ammatilliseen koulutukseen! Minusta tulee nyt siis ihan oikeasti eläintenhoitaja ja maatalousalan perustutkinnon suorittanut. Koulutus kestää tosiaan kaksi vuotta ja päättyy täten keväällä 2017. Olen todella innoissani tästä mahdollisuudesta ja samalla huojentunut, että asia selvisi ennen ylihuomenna alkavaa reissuamme. Halusin kuitenkin itse olla avaamassa tuota kirjekuorta, on siinä kuitenkin aina oma taikansa ja jännityksensä. Odotin kirjettä koko viime viikon, ja perjantaina salilta tullessani päätin poiketa postilaatikolle kurkkaamaan, "josko se nyt tänään jo vihdoin ja viimein olisi tullut". Ja olihan se! Kyllä nousi hymy huulille jo pelkästä kirjeen saapumisesta, saatikka sitten sen avaamisesta ja päätöksen lukemisesta. Ihan mahtavaa! 

"Sinut on valittu rehtorin päätöksen mukaisesti Maatalousalan perustutkinnon, eläintenhoitajat, suorittajaksi Pohjois-Karjalan aikuisopistoon. Tervetuloa aloittamaan aikuisopiskelua.."

Opiskelu starttaa keskiviikkona 26. elokuuta aikuisopiston tiloissa Joensuussa. Olin jo keväällä koulutukseen haettuani täysin valmis palaamaan taas koulunpenkille, mutta nyt fiilis on jopa vieläkin odottavaisempi! On todella mukavaa päästä pienen tauon jälkeen takaisin opintojen pariin varsinkin, kun tiedän, että tulevat kaksi opiskeluvuotta tulevat olemaan teorian ohella todella työntäyteisiä ja opettavaisia kaikin puolin. Itse koulutuksen lisäksi toivon löytäväni uusia ystäviä ja samanhenkisiä ihmisiä, joiden kanssa pääsen jakamaan tulevat kokemukset (ja kommellukset) sekä mahdollisesti myöhemmin myös työvuodet eläintenhoitajan ammatissa. Tai kukapa sitä tietää, vaikka tämän koulun käytyäni lähtisin vielä jatkamaan opiskelua eteenpäin. Vain aika näyttää..

Laitoin heti tänään postiin valintakirjeen mukana tulleen opiskelijatietolomakkeen, jonka palauttamalla hakija ottaa saadun paikkansa vastaan. Tänä vuonna meitä aloittaa 16 opiskelijaa, kun viime syksynä alkuperäisiä aloittajia muistelisin olleen vain 10. Toivottavasti mukaan mahtuu myös omanikäistäni, nuorempaa porukkaa, vaikka uskon vakaasti, että tulen hyvin juttuun myös hieman vanhempien opiskelijoiden kanssa.

Vaikka lähdemmekin syksyllä liikkeelle täysin perusasioiden ääreltä, ajattelin nyt kesän aikana lueskella hieman pääasioita lypsylehmän hoidosta ja ruokinnasta kyseisiä aiheita käsittelevästä kirjastani, jonka ostin jo aiemmin keväällä Suomalaisesta kirjakaupasta huimaan 3,5 euron hintaan. Toki kolmen kuukauden mittainen työharjoittelujakso antoi minulle jo paljon eväitä tulevaa koulutusta silmällä pitäen, on nimittäin huomattavasti helpompaa aloittaa opiskelu, kun on edes jonkinlainen käsitys lehmien päivittäisistä rutiineista, maidontuotannosta ja elämästä yleensä. Lisäksi koulutuksessa perehdytään syvällisesti mm. hevosten hoitoon, joka sekin on itselleni tuttua puuhaa jo monien vuosien takaa. Uskoisin, että itselläni on siis varsin hyvät lähtökohdat tulevia koitoksia silmällä pitäen.

Saa nähdä, millainen sekalainen seurakunta meitä syksyllä aloittaa opiskelut. Tiedän kuitenkin, että ajan kuluessa meistä hioutuu varmasti tiivis ja yhtenäinen opiskelijaryhmä, josta jokaisen pääasillisena tavoitteena on toivottavasti eläinten hyvinvoinnista huolehtiminen ja jossain määrin myös nykyisen tuotantotilanteen kehittäminen eläinystävällisempään suuntaan.